Apukinoskuutti ja Lilja-emo.

Kaikki alkoi kesäkuun 17. vuonna 1979 tarkalleen kello 16.05, kun armeijasta juuri palannut Juha Taskinen näki ensimmäisen saimaannorppansa Haukivedellä lähellä kotiaan. Ensimmäiselle näkemälleen norpalle Juha antoi nimeksi Saima.

Tuosta hetkestä alkaen Juhasta tuli eräänlainen norppalähettiläs, joka tunsi nimeltä norppansa ja puhui kaikkialla niiden puolesta. Sanoille antoi vakuuttavuutta sydämellinen savolainen murre, joka ei voi olla edelleenkään tempaamatta kuulijaa mukaansa.

Maanviljelijästä kirjailija

Tuo maaginen hetki 37 vuotta sitten määritti maanviljelijäperheestä kotoisin olevan Juhan tien myös kansainväliseksi tunnetuksi luonnonsuojelijaksi, luontokuvaajaksi ja –kirjailijaksi. Uravalinta ei ollut mikään itsestäänselvyys, sillä heikko pärjääminen matematiikassa esti tuolloin jatko-opinnot, vaikka koulu sujui muuten hyvin.

Niinpä kirjallisesti lahjakasta Juhaa ei päästetty edes oppikouluun, vaan hän jäi pitämään yllä vanhempiensa lypsykarjatilaa Haukiniemellä.

Koloveden kansallispuistoa

Nyt Juha Taskinen on tähän asti ollut tekemässä yhteensä 42 eri TV-dokumenttia, lukuisia TV-sarjoja, julkaissut neljä omaa kirjaa ja ollut mukana kuudessa yhteiskirjassa kirjoittajana. Hän oli mukana kuvaamassa myös nyt elokuvasaleja kiertävää Järven tarinaa.

Palkintoja on ropissut tiuhaan tahtiin, esimerkiksi kaksi valtion tiedonjulkistamispalkintoa sekä WWF:n ja luonnonsuojeluliiton tunnustuksia.

Ei olekaan liioiteltua sanoa, että saimaannorpan suojelu on pitkälti määrittänyt Juhan koko aikuiselämää. Norpan suojelu Saimaalla ei aina ole ollut suinkaan helppoa, mutta nyt voidaan sanoa, että se on kannattanut. Vaikka norppa on Saimaalla yhä äärimmäisen uhanalainen eläinlaji, niin nyt ainakin tiedetään, miten sen voisi pelastaa sukupuutolta. Juha Taskisella on ollut keskeinen rooli norppien tekemisessä ihmisille tunnetuksi ja tutkijoilla suojelukeinojen selvittämisessä.

Tutkija ja sen ”veli”

Saimaannorppia ei olut juurikaan ennen valokuvattu ja Juha Taskisen norppakuvien kautta hänet pyydettiin mukaan suojelukeinoja 1980-luvun alussa etsineeseen saimaanhyljetyöryhmään. Vähitellen suojelutyötä saatiin vetämään Metsänhallituksen luontopalvelut ja myös Itä-Suomen yliopiston hyljetutkijat. Yliopiston norppatutkijoista ensimmäisiä oli Nurmeksesta. Pielisen rannoilta kotoisin oleva Mervi Kunnasranta. Kunnasrannan silloinen pomo, professori Heikki Hyvärinen johdatti hänet aiheeseen.

Juhan ja Mervin tiet kohtaisivat Saimaan Haukivedellä 23 vuotta sitten. Siitä hetkestä lähtien he ovat olleet liki erottamattomia ystäviä keskenään. Molemmilla on oma luonteensa ja roolinsa saimaannorpan suojelussa.

Juha Taskinen on työssään tunteikas ja intohimoinen ja vaipuu välillä masennukseenkin huolestuessaan saimaannorpan ja koko Saimaan tulevaisuudesta ihmisten aiheuttamien paineiden alla. Luonnonsuojelija-luontokuvaaja-maaseudun asukas ei ole vielä nyky-Suomessakaan kaikkien hyväksymä yhdistelmä.

”Norppatutkijat, minä itse ja myös lapseni ovat joutuneet erilaisen painostuksen ja jopa uhkailujen alle. Kuraa ja vähättelyä on tullut paljon”.

Kunnasranta on tutkijana tarkka

Mervi Kunnasrannasta tuli puolestaan hyljetutkija sattuman kautta, kun hän haki graduaihetta biologian opinnoissaan. Saimaannorppa vei maatalon tyttären mukanaan. Hänestä tuli tutkija, joka on äärimmäisen tarkkaa tieteellisestä näkökulmasta ja asioiden esittämisestä.

Kunnasranta eteni urallaan vähitellen tohtoriksi. Hän on perehtynyt myös Itämeren hylkeisiin ja ollut pari vuotta rankoissa kenttäoloissa Alaskan arktisilla hyljevesilläkin Itämeren ja Saimaan lisäksi.

”Lähdin, jotta näkisin ja oppisin, mistä hylkeet ovat oikeasti peräisin. Merinisäkäs kuuluu suolaiseen veteen ja kaikki maailman jäljellä olevat makean veden hylkeet ovat alun perin olleet merihylkeitä. Opin Alaskassa paljon”.

Talkooväki kokoaa norpan apukinosta Pihlajavedellä.

Itä-Suomen yliopistosta (UEF) on tullut Kunnasrannan johdolla Suomen johtava hylkeiden tutkimuskeskus. Saimaannorppiin liittyviä väitöskirjoja on tehty yliopistossa jo puolenkymmentä. Viime vuoden lopulla Mervi Kunnasranta nimitettiin suojelubiologian dosentiksi.

Mervi Kunnasrannan mukaan monet ulkomaiset tutkijat näkevät Saimaan tyypillisesti pienenä ja erityisenä alueena, jota tulisi ehdottomasti suojella esimerkiksi verkkokalastukselta norpan ainutlaatuisuuden takia.

”Heille ei aina avaudu, ettei suojelua voi Suomessa toteuttaa niin suoraviivaisesti vaan kompromisseja tehden. Saimaannorppa on poliittinen eläin ja siihen liittyvät päätökset eivät ole yksinkertaisia”.

Mullistavia tutkimusmenetelmiä

Mervi Kunnasranta ja Juha Taskinen täydentävät mainiosti toisiaan. Toinen ideoi ja tutkii, toinen kuvaa ja tekee lajia tunnetuksi jokamiehille ja -naisille.

Saimannorppatutkimus on saanut työssään myös maailmanlaajuista huomiota tutkijoiden ideoidessa ja kehitellessä monia uhanalaisten norppien elämää selittäneitä ja helpottaneita ratkaisuja.

Tällaisia ovat mm. norppien istukoiden DNA-tutkimukset (ns. istukkasukellukset), erinomaisesti onnistuneet norppien keväiset apukinokset sekä norppien radiolähetinseuranta, joka on paljastunut saimaannorppien laajan liikkuvuuden – ja samalla haavoittuvuuden.

Vaikka norppien radiolähettimiä on joskus arvosteltu niiden lisäämän verkkokuolemisvaaran takia, on niistä aiheutunut haitta ollut kuitenkin pieni saatuihin tutkimustuloksiin verrattuna. Norppien ja niiden kuuttien elämästä, elintavoista ja suojeluvaatimuksista ei tiedettäisi nykyisin läheskään kaikkia ilman radiolähettimien avulla saatuja tietoja.

”Kun aiemmin arveltiin norppien elinpiirin olevan melko suppea, radiolähetinseuranta paljasti niiden todellisuudessa uivan paljon pidemmälle. Kuutit vaelsivat jopa 15 kilometriä päivässä ja aikuiset norpat liikkuivat karvanvaihtopaikoiltaan jopa 60 kilometrin päähän ja takaisin”.

Radiolähetinseuranta on nyt joka tapauksessa vaihtumassa norppien valokuviin perustuvaan ID-tietokantaan, jossa on jo noin 200 eri norppayksilön tunnistuskuvat. Tämä on mahdollista, sillä jokaisen saimaannorpan turkin kiehkurat ovat erilaisia ja tunnistettavissa.

Viimeisiä tutkimusaiheita ovat olleet saimaanhylkeiden tekopesät, joiden rakentaminen voi olla tulevaisuutta ilmastomuutoksen edetessä.

”Tutkimus on viime aikoina ollut entistä soveltavampaa ja keskeisimpiin kysymyksiin puuttumista”, Kunnasranta sanoo.

Juha Taskinen puolestaan muistuttaa, että vielä 1980-lvulla Saimaata uhkasi säännöstely. Osin Taskisen ottamien valokuvien ansiosta silloisia säännöstelykäytäntöjä muutettiin norpille edellisemmiksi. Kuvissa näkyi romahtaneen rantajään alle murskaantuneita kuutteja.

Kuutit kuolevat verkkoihin

Verkkoon tukehtunut kuutti.

Tämä kaikki on vaatinut pitkän tien. Kun saimaannorppien aktiivinen suojelu aloitettiin, arvioitiin niitä olevan Saimaalla jäljellä enää reilut sata yksilöä. Norppia olivat kurittaneet niin ympäristömyrkyt, kalastusverkot kuin suoranainen vainokin.

Norppia on arvioitu ollen Saimassa vielä 5000 vuotta sitten noin 2000-6000 yksilöä, joten romahdus on ollut liki täydellinen. Samalla norpan elinalueet olivat kutistuneet koko Saimaan alueelta vain pienelle Keski-Saimaan alueelle lähinnä Savonlinnan ympäristön vesille.

Nyt norpat ovat levittäytymässä hiljalleen takaisin sekä eteläiselle että pohjoiselle Saimaalle. Tahti vain on tuskastuttavan hidas. Vaikka norppakuutteja syntyy nykyisin jo 50–70 vuodessa. On kokonaiskanta vasta noin 320 eläintä. Näistä lisääntymiskykyisiä on vain 135–190 eläintä.

Johonkin syntyvät kuutit ja vanhemmatkin norpat siis yhä katoavat. Juha Taskinen arvelee pääsyyksi harrastajakalastajien aiheuttamaa verkkokuolleisuutta. Jäljellä olevat muutamat ammattikalastajat kalastavat lähinnä troolilla ja päältä avoimilla rysillä, eivätkä ne uhkaa norppia verkkojen lailla.

Uusi, tämän vuoden huhtikuussa alkava 5-vuotiskausi vie norpansuojelua sekä huonompaan että parempaan huonompaan suuntaan, Taskinen sanoo. Uudessa asetuksessa poistetaan ns. Anttilan aukot eli norpan elinalueiden keskelle jääneet vapaat verkkoalueet.

Toisaalta verkkorajoituksia ei pidennetty heinäkuun loppuun

Verkkoon tukehtunut naaras Puruvedellä.

”Vaikka tutkijat, asetetun työryhmän enemmistö ja asukkaiden mielipidetiedusteluiden tulokset olivat yksimielisiä verkkokalastusrajoitusten pidentämisestä heinäkuun loppuun, ei ympäristö- ja maatalousministeri Kimmo Tiilikainen tähän suostunut. Päinvastoin hyväksytyksi tuli nyt myös muikkuverkoilla pyynti rajoitusaikaan, vaikka tilastojen mukaan muikkuverkkoihin on kuollut aiemmin jopa 100-kiloinen naarasnorppa”.

”Esimerkiksi kevään 2014 viidestä seurantakuutista kaksi kuoli verkkoihin, Taskinen sanoo.

Verkkorajoitusalueet käsittävät nyt 40 prosenttia Saimaan pinta-alasta 2,5 kuukauden ajan. Näistä rajoituksista maksetaan osakaskunnille eli vesialueiden omistajille vuodessa 350 000 euroa korvauksia.

”Surua riittää, kun kymmenet tutut kuutit ja aikuiset hylkeet on tapettu verkoilla. Kun löytää tutun yksilön verkosta, niin kyllä siinä mieli murtuu, Juha Taskinen sanoo.

Vesialueet omistaa muutama sata osakaskuntaa, jotka ovat vanhojen verkkomiesten hallinnassa. Näiden on usein vaikea muuttaa tapojaan periaatteesta korvauksista ja perusteluista huolimatta.

Huoli norppien ja koko Saimaan tulevaisuudesta jäytää miestä alati.

Istukkasukelluksen surullinen löytö. Kuva: Mia Valtonen

”Erityisen surulliseksi tekee Saimaan luonnontilan muutoksen näkeminen. Huviloita rakennetaan kuuttien syntymäsaariin, vaikka sen pitäisi olla kiellettyä. Huviloille myös muutetaan asuman ympärivuotisesti ja pian kunnat päättävät rakennusten poikkeusluvistakin. Saimaan saaret ja niemet rakennetaan seuraavien 20 vuoden aikana”, Juha Taskinen ennustaa ja painuu laskemaan tänä vuonna syntyneitä kuutteja.

Lajinsa viimeiset

Juha Taskisen ja Mervi Kunnasrannan yhteistyö maailman kaikkien makean veden hylkeiden kartoittamiseksi ja kuvaamiseksi yhteen dokumenttiin on tätä juttua tehtäessä loppusuoralla.

Kaksikko on kiertänyt Saimaan, Laatokan, Baikalin, Alaskan ja Kanadan hyljevesiä jo usean vuoden ajan. Lopulta he saivat kaikki hylkeet kameran tähtäimeen varsin jännittävienkin vaiheiden jälkeen. Nyt valtavasti työtä ja osaamista vaatinut dokumentti on enää loppuhiontaa vailla.

Aina työ ei ollut helppoa, sillä myös Alaskassa ja Kanadassa jäljellä olevien makean veden hylkeiden kanta on äärimmäisen pieni. Esimerkiksi Seal Lakesin järvialueella Kanadassa arvioidaan paikallista kirjohylkeen alalajia olevan jäljellä enää satakunta yksilöä.

Ihminen työntyy siis kaikkialle, sillä Seal Lakesin alueelle päästääkseen kuvauskaksikon on pitänyt lentää tuhansia kilometrejä, ensin reittikoneilla ja sitten helikopterilla yli asumattomien ja paljolti vielä koskemattomien erämaiden.

Alaskan sisämaan hylkeitä uhkaa puolestaan niin metsästys kuin kaivosteollisuuskin.

Ihmisen aiheuttamia ongelmia norppien kannalta löytyy siis kaikkialta. Sisävesiin loukkuun jääneet entiset merihylkeet ovat häiriöille ja sukupuutolle erityisen alttiita.

Laatokalla norpat voivat sijaan ”paksusti”. Niitä mulisee järvessä peräti noin 5000 yksilöä. Parhaiten hylkeitä voi nähdä Valamon luostarin lähivesillä. Hylkeet myös pitävät paljon suurempaa ääntä kuin Saimaan lajitoverinsa. Liekö syynä sitten erilainen geeniperimä vai karjalainen luonne.

Laatokannorpat ovat rauhoitettuja, mutta silti niitäkin uhkaa kalastuksen lisääntyminen ja ilmastomuutos. Laatokannorppien määrä on tosin toistaiseksi paljon Saimaata turvallisemmalla tasolla.

Baikalin hylkeitä.

Baikalilla norppia lasketaan olevan peräti 100 000 yksilöä. Siellä myös metsästetään kuutteja verkoilla pesäavannoilta turkin vuoksi noin 7000 yksilöä vuodessa.

Hylkeitä tarttuu myös laillisiin ja laittomiin kalastusverkkoihin, mutta tämäkin Venäjällä asuva laji lienee sittenkin vielä hyvässä turvassa länsimaisiin hylkeisiin verrattuna. Länsimaissa nähtyjä konflikteja Baikalilla ei ole hylkeiden suuren määrän ansiosta.

Saimaalla tavoitellaan virallisesti 400 yksilön määrää lähivuosien aikana. Tämä on kuitenkin vasta välitavoite, eikä se vielä turvaa lajin säilymistä Suomessa pidemmällä tähtäimellä.

Norppakaksikon elokuva on lajissaan ainutlaatuinen ja se saanee Yleisradion lisäksi maailmanlaajuisen levityksen. Taskinen ja Kunnasranta ovat ensimmäisinä nähneet kaikki maailman makean veden hylkeet ja toteuttaneet näin yhden unelmansa. He ovat nähneet ehkä lajiensa viimeiset.

Vastakeino tähän voi löytyä suomalaisesta, korkeatasoisesta hyljetutkimuksesta ja sen tuloksista. Hyljetutkijoiden ja -kuvaajien loputtomat reissut ja tuhannet kuvat eivät ole menneet hukkaan.

Teksti: Ismo Tuormaa, kuvat: Juha Taskinen

Teksti julkaistu Meidän Suomi -lehdessä 2016

Avara luonto: Järvihylkeiden jäljillä -dokumentti katsottavissa Yle:n Areenassa

The post Norppien pelastaminen on elämäntyö first appeared on Ismo Tuormaa - ympäristötoimittaja.

Joskus on käveltävä pidemmälle nähdäkseen enemmän. Tältä minusta tuntui, kun ylitin kosteanhelteisenä iltapäivänä Pajuojan ja samalla UKK-puiston rajan Savukoskella. Edessä oli yhteensä noin 60-70 kilometrin patikointi liki legendaarisen Jaurujoen kanjoniin ja takaisin katsomaan yli 30 vuotta sitten Mauri-myrskyn kaatamia puita.

Oppaakseni tälle retkelle sain Metsähallituksen luontopalveluiden kehittämispäällikön Pertti Itkosen. Jopa hänelle kohde oli uusi, kaukana kaikesta.

Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden kehittämispäällikkö Pertti Itkonen oli urallaan ensi kertaa tutustumassa Jaurujoen kanjonin myrsky- ja paloalueeseen.

Hakkuut uhkasivat puistoa

Erityisen kiinnostavaksi reissumme teki vuonna 2013 tapahtunut elokuinen salamanisku jonka ansiosta UKK-puistoon syntyi noin 34 hehtaarin suuruinen luonnonkulo. Tätä suomalaisessa luonnossa nykyisin niin harvinaista kulualuetta olisi tuskin syntynyt ainakaan näin laajasti ilman vuoden 1982 Mauri-myrskyn tekemiä myrskytuhoja. Tuli tarttui o valmiiksi kuiviin puihin.

Kansallispuiston ollessa kyseessä, sana ”tuho” on oikeastaan väärä. Olisi ehkä parempi puhua hienosta ja tarpeellisesta luonnonilmiöstä, josta tuli ennakkotapaus suomalaisessa luonnonsuojelussa.

Jaurujoen jokikanjoni jylhine ja tiettömine maisemineen on UKK-puiston helmi.

Tuon syyskuisen 1982 myrskyn ansiosta UKK-puistossa ja etenkin sen Jaurujoen kanjonin maisemissa kaatui tuolloin hetkessä koko Sodankylän vuotuisia hakkuita vastaava määrä puita. Koska UKK-puisto perustettiin virallisesti vasta 1983 alusta, Suomessa ja etenkin Lapissa alkoi kiihkeä informaatiosota kaatuneiden puiden hakemisesta talouskäyttöön. Koska puiden noutaminen vaati suunnitelmien tekemisen ja päätökset, puut olisi siis haettu jo perustetun kansallispuiston ehkä hienoimmista, metsäisistä maisemista.

Luonnonsuojelijat pitivät ajatustakin puiden hakemisesta järjettömänä. Monet Metsähallituksen virkamiehet, tuulituhoalueen kunnat ja etenkin poliitikot olivat päinvastaista mieltä. Mauri-myrskyn kaatuneista puista muodostui nopeasti koko suomalaisen luonnonsuojelulainsäädännön ja kansallispuistojen aseman koetuskivi. Ovatko kansallispuistot perustettu luonnonsuojelua ja ihmisten virkistyskäyttöä varten vai ovatko ne vain eräänlaisia metsätalouden ja taloudellisen hyötykäytön reservialueita, joilla voi tarpeen mukaan tehdä lähes mitä vain?

Tämä kysymys nousee yhä esille myös 2010-luvulla. Esimerkiksi Paavo Väyrynen (kesk) ja eräät muut poliitikot nostavat aika ajoin yhä esille kansallispuistojen ja muiden suojelualueiden ”rajoitetut hakkuut”.

Kitumetsää, soita ja poroaitoja

Odotukseni tämän legendaarisen myrskysodan tapahtumapaikoista olivat näin melkoiset. Heti Pajuojan ylityksen jälkeen polun ympärillä näkyy kuitenkin aika kitukasvuista, nuorta metsää. Syynä tähän ovat paitsi alueen karut luonnonolot, myös puiston perustamisvaiheen hakkuut ja puiden noutamiset, kuulen myöhemmin.

Sääskien ja mäkäräisten kiusa on liki sietämätön, kun patikoimme Pertti Itkosen kanssa kohti Jaurujokea. Melkein koko matka taittuu läpi puiston rakennetun poroaidan viertä. Mietin itsekseni, ettei tämäkään ole kovin luonnollista. Kymmeniä kilometrejä kansallispuistossa kulkevat poroaidat rajaavat etenkin hirvieläinten kulkua, ehkä myös vahingoittavat joitain niistä ja tappavat lisäksi paljon kanalintuja.

Tämä johtuu siitä, etteivät raskaat kanalinnut lentoon lähtiessään usein huomaa tai ehdi väistää poroaitojen ylimpiä rautalankavirityksiä vaan törmäävät kuolettavasti niitä päin. Ilmiöstä ja sen vähentämisestä tehdään parhaillaan tutkimusta, mutta luultavasti kanalintuja kuolee näin koko Suomessa vuosittain tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia.

Joidenkin kanalintujen raatoja myös näkee aidan vierellä. Eräät ketut ja korpit ovat kuulemma erikoistuneet päivystämään pitkin poroaidan viertä.

Pertti Itkonen lohduttaa synkkiä ajatuksiani näyttämällä paikoin elpyvää jäkäläkasvustoa. Poroaidoista saattaa siis olla luonnolle hyötyäkin, kun niiden avulla ohjataan porojen laidunkiertoa vuoden eri aikoina. Lähes koko UKK puiston alueella jäkälien kasvu on viime vuosina elpynyt Lapin paliskunnan laidunkiertoaidan ansiosta. Myös kanalintu- ja poroaitaongelmaa yritetään nyt ratkaista yhdessä tutkijoiden ja paliskuntien kanssa.

Jaurun kanjonissa maapuiden sekamelska

Puskemme eteenpäin kohti Jaurujokea. Jano on hillitön ja joudumme täyttämään lukuisat vesipullomme jokaisesta puropahasestakin. Aurinko losottaa liki pilvettömältä taivaalta ja päätä suojaavat hatun alta valuvat suolaiset hikinorot suoraan silmiin ja suuhun. Paita ja takki limautuvat kiinni ihoon ja nivuset hiertyvät rikki.

Tuntikausien patikoinnin jälkeen maasto alkaa muuttua kuivemmaksi ja helpommaksi kulkea, vaikka askellammekin koko ajan ylämäkeen. Samalla siellä täällä näkyy kauniita, täysin harmaantuneita, maassa makaavia mäntyjä. Olemme saapumassa Jaurujoen myrskytuhoalueelle.

Pertti Itkonen mutkittelee yhä runsaampien maapuiden välissä. Harmaat maakelot ovat upeita ja mielestäni täysin välttämättömiä lisiä maisemaan jo pelkästään visuaalisista syistä. Ilman niitä puistosta puuttuisi paljon ja se olisi oleellisesti nykyistä tylsempi.

Kun myöhemmin luen Mauri-myrskystä ja UKK-puistosta kertovia nettisivustoja, joissa kiroillaan kävelyä haittaavia maapuita ja päätöksiä, joiden perusteella puita ei haettu pois, tunnen olevani kuin toisinajattelija Venäjällä. No, ehkä mielikuvaa ”kansan” tahdosta ei kannatakaan muodostaa nettiähkäisyjen perusteella.

Saavumme myöhään illalla Tahvon tuvalle ja ainakin minä olen täysin rättiväsynyt, jalat rakoilla ja nivuset verillä. Suunnistamista harrastava Pertti Itkonen sen sijan pakottaa minut keskellä yötä katsomaan edellisen kesän kuloaluetta noin kilometrin päässä tuvasta. Vaikka ajattelinkin kuolevani viimeistään nyt mustuneiden puiden keskelle, olen sinne päästyäni iloinen tästä lievästä painostuksesta. Kesäyön pehmeässä auringonvalossa mustuneiden rinteiden, palaneiden puiden ja maan alta jo nousevien kirkkaanvihreiden, uusien mustikantaimien muodostava kuva on kuin unesta. Miten ihmeessä joku voi pitää tätä rumana?

Salamakulo sammutettiin

Pertti Itkonen kertoo, että salaman sytyttämää paloa tultiin sammuttamaan kaukaa mönkijöiden ja helikoptereiden avulla, vaikka luonnon kannalta palon eteneminen tapahtunuttakin enemmän olisi ollut pelkästään hyvästä.

Nytkin on helppo huomata, että juuri vuoden 1982 Mauri-myrskyn ansiosta salama yleensä sytytti kulon. Palo on selvästi elänyt vain 30 vuotta sitten kaatuneissa maapuissa ja kuolleiden kelojen rungoilla, sielläkin laikuittain, kuten kuloilla on tapana. Osa pystyssä olevista puista on vielä täysin hengissä, osassa on palokoroja.

Paloalueella näkyy paljon erilaisia hyönteisloukkuja. Näin suuren, luontaisen kuloalueen tutkiminen tuo arvokasta tietoa alueen hyönteislajistosta.

Palaamme Tahvon tuvalle puolen yön jälkeen ja uni saa heti vallan. Pitkään siitä ei saa kuitenkaan nauttia, sillä Pertti Itkonen patistaa liikkeelle takaisin kohti Pajuojaa ja auton parkkipaikkaa aikaisin aamulla. Annan itselleni huimat pisteet kun ehkä yhdeksän tunnin patikoinnin ja Siulanruoktun tuvassa vietettyjen aamupäivätorkkujen jälkeen saavumme takaisin lähtöpaikkaan.

Hyönteislajisto täytti odotukset

Ja jottei Koilliskaira ja Jaurujoki pääsisi mielestäni, niin teen saman reissun uudelleen vielä syksyn tultua. Nyt seuranani on Metsähallituksen suojelubiologi Jukka Salmela, joka lähtee tarkistamaan hyönteispyydysten annin.

Tutkimus on tärkeää luonnonsuojelualueilla, jotta karkeimmista vääristä väittämistä päästäisiin viimein eroon.

Selkärangattomiin perehtyneen Salmelan mielestä uudet 60-70 kilometriä ei tule patikoitua turhaan, sillä yhteensä 20 pyydyksestä löytyy useita huippuharvinaisuuksia kuten havuhuppukuoriainen (Stephanopachys linealis), mäntyhuppukuoriainen (S. substriatus) ja palolatikka (Aradus angularis) sekä kaksi Suomelle ennen tuntematonta äkämäsääskilajia, Eomastix incerta, Lestremia solidaginis.

Jukka Salmela ilahtui

”Jo etukäteen odotukset olivat korkealla, sillä UKK-puiston lajisto tunnetaan yllättävän huonosti ja Venäjän rajan läheisyys myrsky- ja paloalueeseen antoi lisätoiveita. Ennakko-odotukset olivat suuret, eikä niissä petytty”.

”Ilman Mauri-myrskyn luomaa palokuormaa kulo ei varmaan olisi levinnyt edes näin laajalle”.

Manaamme hieman palokunnan kutsumista paikalle sammuttamaan kansallispuistossa roihunnutta paloa. Mutta tämä ei toki ollut palomiesten vika, vaan Suomen lainsäädännön. Metsäpalo on paha asia suojelualueellakin, vaikka se itse asiassa lisää puiston arvoa selvästi.

Teksti ja kuvat: Ismo Tuormaa

UKK-puiston hakkuut olivat sinettiä vaille päätetty

Koilliskaira pelastui viime tingassa

Harva tietää – tai ainakaan enää muistaa – että UKK-puiston tuulenkaatojen hakkuut olivat hyvin lähellä toteutua Mauri-myrskyn jälkeen.

Metsähallituksen entinen paikallinen työnjohtaja Jorma Kaaretkoski on säästänyt kaikki dokumentit ja kartat Jaurujoen ja muun UKK-puiston myrskytuhohakkuusuunnitelmista.

Eikä hakkuissa olisi lisäksi haettu vain tuulenkaatoja, vaan mukaan olisi lähtenyt myös metsätalouden himoitsemaa muuta puustoa. Lisäksi puistoon olisi tullut talvitie ja maaston leikkauksia.

Saan Sodankylässä vinkin, että Metsähallituksen eläkkeellä olevalla työnjohtaja Jorma Kaaretkoskella on kerrottava 80-luvun kuumista hakkuukiistoista Mauri-myrskyn jälkeen. Niinpä suuntaan autoni Ivalontielle ja löydän Jorman kauniista hirsitalosta joen rannalta. Hyvässä kunnossa oleva ja hyväntuulinen entinen Metsähallituksen työntekijä räväyttää keittiön pöydälle säästämänsä kansallispuiston hakkuusuunnitelmat 30 vuoden takaa,

”Mauri-myrskyn jälkeen Metsähallitukselle annettiin tehtäväksi korjuusuunnitelman tekeminen ”, Jorma kertoo avoimesti. Hän puhuu ns. ”yleisestä tahosta”, jonka tulkitsen olleen ainakin maa- ja metsätalousministeriö

Kaaretkoski kertoo käyneensä lentämässä myrskytuhoalueiden päällä ja tehneensä alueella myös maastotöitä silloisen Luiron hoitoalueen piikkiin.

”Merkitsimme karttoihin talviteiden paikkoja puiden hakemista varten”.

Jorma Kaaretkoski sanoo, että puistossa oli nurin arviota 256 000 kuutiota puuta. Sitä voi verrata silloisiin Sodankylän hoitoalueen vuotuisiin hakkuumääriin, jotka olivat noin 310 000 kuutiota. Puistossa oli siis nurin vuoden hakkuita vastaava määrä puita.

Jorman mukaan Metsähallituksella ei ollut kovin suurta tarvetta puiston hakkuisiin, mutta asiaan vaikutti paikallisten ihmisten ja poliitikkojen paine. Niinpä hakkuusuunnitelma päätettiin laatia salassa julkisuudelta, eikä lehdistölle annettu aluksi mitään tietoa hankkeesta.

Jorma Kaaretkoski levittää silloisia salaisia karttoja ja näyttää, miten rajusti missäkin puiston osassa aiottiin hakata. Kohteet on merkitty karttaan eri väreillä kertymän mukaan.

”Jaurujoen yli suunniteltiin pukkisiltaa. Kyllä sinne olisi jäänyt paljon muitakin jälkiä, sillä työmaa olisi tuskin jäänyt pelkäksi tuulenkaatojen hakemiseksi”, Jorma Kaaretkoski räväyttää.

”Sieltä olisi otettu lisää puutavaraa pystypuista”.

Samalla hän kertoo, etteivät myöskään kaikki tiet olisi olleet pelkkiä talviteitä vaan maaston pinnan jyrkkiä muotoja olisi tasoiteltu erilaisilla leikkauksilla.

Hakkuusuunnitelmat julkaistiin seuraavana keväänä, josta alkoi henkien ja ihmistenkin välinen taistelu kansallispuiston luonteesta ja suojasta ihmistoiminnalta.

”Meillä oli metsureiden lisäksi 5-6 monitoimikonetta valmistilassa lähtemään Jaurujoelle ja muualle UKK-puistoon eri puolilla Suomea”.

Jorma kertoo, että kaikki oli suunniteltu valmiiksi jopa polttoainetankkauksen pisteitä ja huoltopaikkoja myöten.

Kiista puiston hakkuista jatkui vuosia. Alueen kunnat, Lapin läänin maaherra Asko Oinas ja useat poliitikot kannattivat hakkuita, mutta aika ajoi onneksi näiden ohi. Puiston johtajaksi 1987 tullut Pekka Borg vastusti hakkuita jyrkästi, kuten myös Suomen luonnonsuojeluliitto ja sen pääsihteeri Esko Joutsamo ja monet muut tahot. Alueelle järjestettiin retkeilyjä ja Matti Ahde oli päätöksissä mukana uutena ympäristöministerinä.

Kaiken keskellä myrskytuhoalueiden maalailtiin muuttuvan koko puistoa uhkaavien ”ötököiden” paratiisiksi ja puhuttiin jopa koko Pohjois-Suomea uhkaavista metsätuhoista. Kun mitään tuhoja ei tapahtunutkaan, pelottelun kärki tylsyi ja yhä useammat tahot ilmoittivat vastustavansa puiden hakemista. Lopulta hakkuista ja valmiista suunnitelmista luovuttiin kaikessa hiljaisuudessa.

Kiistan aikana tunteet kävivät kuumina, mutta aika moni tunnustaa nyt tehdyn ratkaisun olleen oikea. Tietön ja hakkaamaton UKK-puisto kaatuneine ja nyt osin palaneine puineen on alueelle aarre, jossa myös paikalliset käyvät metsällä paitsi saaliin, myös häiriöttömän luonnon takia.

Ismo Tuormaa

”Tuhohyönteinen mielivaltainen käsite”

Suojelubiologi Jukka Salmela Metsähallituksesta sanoo ”tuhohyönteinen” –käsitteen olevan mielivaltainen. Periaatteessa jokaisella kovakuoriaisella ja muilla lahosta puista elävillä eliölajeilla on oma tehtävänsä niiden hajottaessaan kunkin puulajin eri lahoamisvaiheessa olevia puita luonnon kiertoon.

Kyseessä ei siis ole ”tuho” vaan täysin toivottava ja luonnollinen luonnon tapahtuma.

”Tuhohyönteisistä puhuttaessa Suomessa on oikeastaan vain yksi tärkeä laji, kirjanpainaja ja sen sukulaishyönteiset. Niiden lisääntymisellä voi olla paikallista merkitystä, mutta sekin johtuu usein suurista kasvukeskittymistä, jotka ovat syntyneet monokulttuurimetsänviljelyn seurauksena”.

”Ei ole hyönteisen vika, jos se tällaisen keskittymän havaitessaan ryhtyy syömäpuuhiin ja lisääntymään”.

”Yleensä metsätuhoja aiheuttavat lajit ovat osa luonnollisia prosesseja niiden hajottaessa lahoamassa olevia kuusia ja mäntyjä. Joskus nämä hyönteiset saattavat esiintyessään joukoittain vaurioittaa myös kasvavia puita, mutta tämä on poikkeus, jonka syntymisellä ihmisellä on usein sormensa pelissä.

”Sirkka-myrskystä toinen show”

UKK-puiston hakkuukiistojen ollessa kuumimmillaan Suomen luonnonsuojeluliiton pääsihteerinä oli metsänhoitaja Esko Joutsamo. Soitan hänelle ja tarkistan vielä tapahtumien kulun. Esko muistaa erään hyvin olennaisen asian.

”Näitä puiden kaatumisia aiheuttaneita myrskyjä oli itse asiassa kaksi. Ensin Mauri-myrsky ennen UKK-puiston virallista perustamista 1982 ja sitten vielä Sirkka-myrsky lokakuussa 1985 puiston saatua jo lainsuojan”.

Esko Joutsamo korostaa, että Sirkka-myrsky nosti uudestaan pintaan Mauri-myrskyn jälkeen jo hieman haalenneet metsätalouden toiveet saada iskettyä kyntensä kansallispuistoihin.

”Sirkka-myrsky iski paljolti samoille Jaurujoen alueille kuin Mauri-myrskykin ja kaatoi puuta noin 100 000-150 000 kuutiota. Samalla alkoi keskustelu myrskypuiden hakkuista uudelleen. Tällä välin oli kuitenkin perustettu UKK-puiston neuvottelukunta ja ympäristöministeriö, jotka osaltaan käänsivät keskustelua järkevämmäksi”.

Tehty ratkaisu olla koskematta myrskypuihin oli Joutsamon mielestä ainoa oikea periaatepäätös.

”Myrskykeskustelun yhteydessä eräät muutkin kunnat esittivät jo toiveensa päästä hakkaamaan suojelualueiden kaatuneita puita, jos Koilliskairassakin tämä olisi sallittu. Tällainen toive esitettiin mm. Lemmenjoella”.

Esko Joutsamon mukaan tuon ajan myrskytuhokeskustelu meni lopulta aivan överiksi ja eduskunnassa nähtiin mm. Metsähallituksen entistä ylintä johtoa esittämässä, että saman tien supistettaisiin UKK-puistoa Savukosken puolelta”.

Puiston vastustajat eivät kuitenkaan saaneet toivomaansa revanssia, eivätkä kaikki alueen kunnanjohtajatkaan olleet enää samaa mieltä. Esko Joutsamo muistaa yhä lämmöllä Sodankylän siloista kunnanjohtaja Lasse Näsiä, joka ilmoitti Sirkka-myrskyn jälkeen vastustavansa puiston hakkuita, sillä asia oli hänen mielestään jo loppuun käsitelty.

”Ellei näiden myrskyjen jälkeen olisi tehty tätä ainoaa oikeaa päätöstä, myrskytuhojen korjuukäytäntö olisi voinut hyvinkin levitä kaikkialle Suomen luonnonsuojelualueille, Joutsamo arvelee.

Pohdimme hänen kanssaan vastikään tullutta ns. ötökkälakia, jonka yhteydessä vuosikymmenien takaiset äänenpainot ”tuholaisten takia tehtävistä terveyshakkuista” ovat jälleen nousseet esille.

Näyttää siltä, etteivät kaikki opi menneisyydestä koskaan mitään. Revanssi on yhä mahdollinen.

Ismo Tuormaa

Juttu julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 4/2014

The post Siunattu myrsky first appeared on Ismo Tuormaa - ympäristötoimittaja.

Suomen vapaiden virtavesien rakentamissuunnitelmat nostavat taas päätään koskiensuojelulaista huolimatta.

Onko kyseessä vain lähestyvien vaalien nostattama pintakuohu vai kannattaako mahdollisesta ”kolmannesta koskisodasta” olla oikeasti huolissaan?

Eräänä keskiviikkoaamuna, juuri ennen vuodenvaihdetta 2007, olo on jotenkin epätodellinen, eikä se joudu vain tammikuisesta vesisateesta. Pienen retkikuntamme aiheena on tutustua  käytännön esimerkkien avulla koskien voimalaitosrakentamisen vaikutuksiin eräissä Uudenmaan joissa. Samalla etsin vastauksia kysymykseen, miksi jokirakentaminen nostaa Suomessa taas päätään, kuin kahdesti päänsä jo menettänyt lohikäärme.

Ilmassa leijuu vahva deja vu -tunnelma. Olen elänyt tämän ahdistuksen jo aiemmin. Eikö virtavesien voimalaitosrakentamiselle pantu piste jo tasan 20 vuotta sitten, kun koskiensuojelulaki sinetöitiin eduskunnassa vuosien katkeran ja raivokkaan taistelun jälkeen?

Alkaako ensin Reino Rinteen ja sittemmin koskiensuojelulain nuijima painajainen taas uudestaan?

Voimala kumoon

Mukaan retkelle saan Uudenmaan TE-keskuksen kalatalousjohtaja Markku Marttisen ja kalastusbiologi Mikko Koivurinnan. Sama virkamieskaksikko otti hiljan rohkeasti kantaa vapaiden jokien ja niiden kalatalouden kehittämisen puolesta Helsingin Sanomien yleisönosastossa.

Kaivamme mukaan kiloittain erilaista, aihetta koskevaa lähdeaineistoa ja lähdemme matkaan.

Aloitamme myönteisesti. Ensimmäinen kohteemme on Sågarsinkosken vanha voimala länsiuusmaalaisessa Siuntionjoessa. Sågarsinkoskessa olevan vanhan vesivoimalaitoksen patoa on tarkoitus purkaa valtion varoilla niin, että joen uhanalaiset meritaimenet pääsevät vuosikymmenten tauon jälkeen nousemaan ikimuistoisille lisääntymisalueilleen. Myös alueen saukot iloinnevat vanhan voimalaitospadon osittaisesta purkamisesta.

Kosken omistaja ja hankeen vetäjä on Siuntion Koskitaimen Oy, joka osti Sågarsforsin voimalan ja kosken sen entiseltä omistajalta. Yhtiö aikoo kunnostaa kosken taimenen lisääntymisalueeksi ja virkistyskalastuskohteeksi. Sågarsinkosken luonnontaloudellisella  kunnostamisella on nyt kaikki asian vaatimat viranomaisluvat.

Siuntionjoki on yksi niistä aiemmin suojelemattomista vesistöistä, jotka sisällytettiin Natura 2000 -verkostoon.

Toinen vaihtoehto olisi ollut kunnostaa joessa oleva vanha pienvesivoimala, jolloin jokiluonnon palauttamisen edellytykset olisi tuhottu vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin. Juuri näin on menetelty ja menetellään parasta aikaa lukuisissa, ellei kymmenissä muissa pienkoskissa Suomessa valtion avokätisen tuen turvin. Pienkoskien rakentaminen ja vesivoiman muukin lisääminen onkin hiljalleen jatkunut julkisuudelta piilossa myös koskiensuojelulain säätämisen jälkeen.

Suurempiakin vesivoimahankkeita työnnetään taas väkisin esiin.

Toinen käsi antaa, toinen ottaa…

Kalatalousjohtaja Markku Marttisen mukaan vesivoimarakentaminen on tuhoisaa myös Uudellamaalla ja monilla muilla rannikkoseuduilla, joilla ei edes ole muunlaisia jokia kuin koskiensuojelulain unohtamia pienjokia ja -koskia.

”On kornia, että sama talo, TE-keskus, tukee samaan aikaan sekä jokien kalataloudellisia kunnostuksia että kalataloudelliset mahdollisuudet pilaavia pienvesivoimaloiden kunnostushankkeita.”

”Yritämme voimalaitoslupien tullessa lausunnolle vaatia jokivoimaloihin edes kalateitä, yleensä huonolla menestyksellä. Ilman muuta tällaisiin voimalalupiin, jos niitä ylipäänsä annetaan, pitäisi aina liittää kalateiden rakentamisvelvoite itsestäänselvyytenä. Vanhojen voimaloiden modernisointiin tai uusien voimaloiden rakentamisiin myönnettäviin valtion investointitukiin pitäisi kuulua myös kalatiet.”

Marttinen sanoo TE-keskuksen kalatalousviranomaisten tehtävänä olevan kunnostaa uusmaalaista virtavesiluontoa vaelluskaloille sopivaksi, ja eräissä tapauksissa tässä on viime vuosina edistytty rahapulasta huolimatta.

”Enää ei esimerkiksi Uudellamaalla rakenneta betonisia kalaportaita vaan luonnonmukaisia ohitusuomia, joista pääsevät lohikalojen lisäksi helposti nousemaan kaikki muutkin kalat, särkikalat mukaan lukien”.

Marttisen keräämien tilastojen mukaan pelkästään Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan virtavesissä on vuosina 1995-2004 kunnostettu kalatalouden tarpeisiin 43 kohdetta ja kalateitä oli rakennettu 21. Kalataloudellista kunnostustarvetta oli alueella vuoden 2004 arvion mukaan silti edelleen 59 virtavesikohteessa, ja 39 kohteessa kaloille olisi järjestettävä nousumahdollisuus. Tarvittavien kalataloudellisten kunnostusten hinnaksi arvioitiin tuolloin Uudellamaalla noin 3,5 miljoonaa euroa, mikä olisi varsin vähän kalateiden määrään ja tuottoon verrattuna.

Nykyisillä valtion avustusrahojen tasolla pelkästään Uudenmaan kalataloudelliset kunnostukset kestäisivät yli 30 vuotta. Sen sijaan pienvesivoimaloiden kunnostuksia tuetaan valtion rahoin innokkaasti.

Maa- ja metsätalousministeriön kalataloudellisten kunnostusten työryhmä vaati jo vuonna 2004 valtion kunnostusmäärärahojen nostamista 0,8 miljoonasta eurosta 2,5 miljoonan euroon vuodessa. Silti pienikin kunnostusmäärärahojen nosto näyttää olevan hankalaa. Natura 2000 –verkoston toteuttamiseen tarkoitettua Life-tukeakaan ei voida käyttää kalataloudellisiin kunnostuksiin, sillä MMM ajoi ilmeisesti EU:n kalastuspolitiikkaa pelätessään Suomen jäsenyyssopimukseen kaloja koskevan poikkeuksen.

Vesirakentamisen ”musta kirja”

Jotain on koko maata ajatellen silti saatu jo aikaan. Vuoteen 2002 mennessä Suomessa oli tehty yhteensä 324 virtavesien kunnostushanketta, jotka kattoivat yli 2100 koskialuetta ja sisälsivät lähes 90 kalatien rakentamisen.

Työ on silti vasta alussa. Koko maassa virtavesiä pitäisi avata ja kunnostaa satojen kilometrien matkalta ja Lappi mukaan lukien jopa tuhansien kilometrien matkalta.  Kalateitäkin pitäisi rakentaa lisää yli 140.

Syynä tähän kaikkeen on Suomen synkkä virtavesien käytön historia. Maassamme on aikoinaan perattu virtavesiä pelkästään uittoa varten noin 20 000 kilometriä eli puolet maapallon ympärysmitasta, suurin osa laittomasti. Lisäksi vesissämme on yhä yli tuhat saha-, mylly-, tai muuta vesistöpatoa, joista kaikkiaan 207 on vesivoimalaitoksia (67 minivesivoimalaitosta: teho alle 1 MW, 83 pienvesivoimalaitosta: teho 1-10 MW ja 57 yli 10 megawatin ”varsinaista” suurvesivoimalaa).

Yli kymmenen megawatin suurvesivoimalat tuottavat yli 90 prosenttia koko vesivoimatehosta, joka on noin 3000 megawattia. Vapaata vesivoimaa on rajajoet mukaan lukien jäljellä enää noin 2100 megawattia, joten yli puolet koko Suomen vesivoimasta on jo rakennettu; todellisuudessa enemmänkin, sillä kannattavimmat kohteet rakennettiin ensin.

Vuoden 1987 koskiensuojelulaki turvaa toistaiseksi tätä jäljellä olevaa, rakentamatonta vesiluontoa noin 1500 megawatin edestä eli alle kolmanneksen koko vesivoimakapasiteetista. Ns. suurvesivoimaa on jäljellä lähinnä enää rajajoki Tornionjoessa, Iijoen keski- ja yläjuoksulla, Kymijoen alaosalla, Ounasjoessa, Tenojoessa ja eräissä pienemmissä kohteissa kuten esimerkiksi Lieksanjoessa, ns. Ruunaankoskista alavirtaan.

Monien näiden kohteiden suojelusta jouduttiin aikoinaan äänestämään koskiensuojelulakia säädettäessä. Etenkin Iijoki (Kollaja), Lieksanjoki ja Kymijoen alaosa aiheuttivat kiivasta keskustelua.

Vesirakentaminen ei ole myllyromantiikkaa

Käytyämme matkalla kirjoista läpi nämä jokirakentamisen ja kunnostuksen ”perussulkeiset”, saavummekin jo Siuntionjoelle. Runsaiden vesisateiden ja niiden aiheuttaman talvitulvan ansiosta koski kuohuu komeasti pitkin uskomattoman ruman voimalarötiskön toista laitaa. Kiitämme luojaamme, ettei museovirasto ole suojellut hökötystä, joten se myös saataneen purettua aikanaan kokonaan pois.

Suomalaisessa yhteiskunnassa patojen purkaminen on kuitenkin äärimmäisen harvinaista ja päinvastaisia esimerkkejä on useita. Pienjoista hakematta tulee mieleen esimerkiksi Venäjän puolelle Simpeleellä virtaava Hiitolanjoki, jossa edes uhanalainen laatokanlohi ja puolenkymmentä muuta EU:ssa erityissuojelun kohteeksi nimettyä muuta harvinaista lajia ei ole ainakaan toistaiseksi riittänyt edes kalateiden rakentamispakkoon. Päinvastoin, Hiitolanjoen kolmea Suomen puoleista voimalaa on kunnostettu voimalaitoskäyttöön ilman kalateitä kaikista vastalauseista huolimatta.

Vesivoimalaitosrakentamisen käytäntö Suomessa ei siis ole muutenkaan paljon muuttunut niistä suurjokien kahlitsemisajoista, kun Kemijoki, Oulujoki ja Iijoen alajuoksu tukittiin ja jokiluonto muuttui virtavedestä voimaloiden ja niiden ylä- ja ala-altaiden peratuksi ja luonnontaloudellisesti kuolleeksi ketjuksi

Oudoksumme yhdessä Markku Marttisen ja Mikko Koivurinnan kanssa niitä ”sinisilmiä”, jotka luulevat nykyvesirakentamisen olevan söpöä myllyromantiikkaa ja uusiutuvan ”puhtaan” energian haitatonta hyötykäyttöä. Tuskin mikään muu energiamuoto aiheuttaa Suomessa niin nopean, pysyvän, täydellisen ja laaja-alaisen tuhon luonnossa kuin vesivoiman rakentaminen kaikkine ylä- ja alakanavineen, perkauksineen, säännöstelyineen ja patoineen.

Lisäksi puheet vesivoiman päästöttömyydestä ovat Suomessa tarkoitushakuisia. Koska Suomessa ei ole Norjan ja Ruotsin  tapaan vuoristoja ja korkeita putouskorkeuksia, vesivoiman teho pitää paljolti ottaa joko vesivarastoaltaiden rakentamisesta tai luonnonjärvien ja jokien vuosi- ja vuorokausisäännöstelystä. Tämä aiheuttaa paitsi elohopea- ja humuspäästöjä, usein myös kasvihuoneilmiötä kiihdyttäviä päästöjä, sillä allastaminen tehdään tavallisesti metaania vuosikymmeniä tuottavien suomaiden päälle. Myös rantaeroosio on yleistä.

Kanadassa on laskettu, että paksulle turvemaalle rakennettu allas voi jopa vastata hiilidioksidipäästöiltään kesät talvet täysillä käyvää hiilivoimalaa vuosien, ellei vuosikymmenten, ajan.

Esimerkiksi juuri paljon puhutut Kollajan ja Vuotoksen altaat tehtäisiin juuri näin eli niitä varten rakennettaisiin kymmenien neliökilometrin suuruiset tekoaltaat soiden päälle. Voimaloiden kasvihuonekaasutase olisi siis pitkään kielteinen tai korkeintaan plusmiinusnolla, muista luontovaikutuksista puhumattakaan.

Takaisin tilastoihin

Lähtiessämme pois Sågarsinkoskelta katsastamme saman tien Siuntionjoen alajuoksulla Sjundbyssä sijaitsevan upean kivikartanon. Kartanon vanha mylly on muutettu vesivoimalaksi kartanon tarpeisiin. Pienimuotoinen hanke ei kuitenkaan johtanut kalojen nousun estymiseen, koska ympäristötietoinen kartanon omistaja varmisti kaloille nousumahdollisuuden Sjundbynkoskessa.

On kuitenkin aika palata takaisin tilastoihin ja nykyisen vesivoimakeskustelun syihin.

Kun Suomessa on siis rakennettua vesivoimaa noin 3000 megawattia, suojeltuja koskia alle 1500 megawattia ja suojelematonta vesivoimaa vain noin 660 megawattia kaikkine Siuntion- ja Vantaanjokineen ja Vuotoksineen, niin mistä tämä meteli taas kerran? Tuottaisihan esimerkiksi juuri Vuotoksen ja Kollajan altaiden rakentaminen vain hyvin pienen lisän näihin lukuihin (allasvoimalat 35-40 megawattia ja lisäksi alapuolisten voimaloiden mahdolliset tehonkorotukset).

Kyse ei ole niinkään energiaturvallisuudesta tai omavaraisuudesta vaan  ennen kaikkea rahasta. Vesivoima on oivallista säätövoimaa, jonka hinta on kulutushuippujen aikaan parikymmenkertainen alemman kulutuksen aikaan verrattuna. Luukku kiinni, luukku auki –politiikka on luontoa tuhoavaa mutta tuottavaa toimintaa niille yhtiöille, joilla vesivoimaa on.  Tässä tilanteessa on turhaa odottaa voimayhtiöiden vaativan sähkösaunomisen siirtämistä parilla tunnilla,  suoran sähkölämmityksen rajoittamista tai laskutuksen kustannusvastaavuutta säätövoiman tarpeen leikkaamiseksi.

Säätövoima voidaan tuottaa myös muilla tavoin kuten kaasuturpiineilla, mutta se on voimayhtiöille paljon kalliimpaa. Kaikista järkevintä kansan- ja yksityistaloudellisesti olisi tietenkin leikata kulutushuippuja nostamalla niiden aikana käytetyn sähkön hinta kuluttajille todellisia kuluja vastaavaksi.

Nykyisin tämä on ”kilpailusyistä” kielletty. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa säästäväiset ja harkitsevat sähkönkäyttäjät maksavat käytännössä mm. sähkölämmittäjien aiheuttamia sähkönkulutushuippuja omassa laskussaan tätä tietämättä. Samalla lisätään paineita vesivoiman lisärakentamiseksi.

Jäykkä energiantuotannon rakenne lisää myös säätövoiman tarvetta. Etenkin suuri ydinvoiman määrä sähköntuotannon ”pohjalla” vaatii tuekseen paljon säätövoimaa eli halvimmillaan joustavaa vesivoimaa. Selvimmin tämän asian ilmaisee Suomen Keskustan kansanedustaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli Energiauutisten numerossa 7-8/2006:

”Säätövoiman arvo nousee arvoon arvaamattomaan, koska edessä häämöttää sellainen aika, ettei tämä nyt rakennettava (ydin)reaktori tule olemaan se viimeinen Suomeen nouseva ydinvoimala. Sen takia tarvitaan säätövoimaa lisää”.

Viimeinen taistelu?

Matkaamme seuraavaksi itäiselle Uudellemaalle Mustijoelle katsomaan, miten vesivoimalarakentamisella voi väistellä ympäristömääräyksiä. Matkalla Uudenmaan halki mietin Iijoen rakentamista vastustanutta Iijokisoutua 20 vuotta sitten. Tuon soudun päätepisteessä Pudasjärvellä Kipinänkosken rannalla silloinen ympäristöministeri Matti Ahde lupasi liittää koko Iijoen ylä- ja keskijuoksun koskiensuojelulakiin.

Kenen joukoissa seisoo Matti Ahde nyt, kun Iijoella valmistellaan 25-vuotisjuhlasoutua pelko taas sydänalaa kuristaen? Puhelin käteen ja kysymään.

”Koskiensuojelulakia puretaan vain minun kuolleen ruumiini yli, jos SDP on seuraavassa hallituksessa. SDP on tehnyt myös puolueena tämän selväksi ja siihen ovat sitoutuneet myös puheenjohtaja Eero Heinäluoma ja ryhmänjohtaja Jouni Backman”, Ahde vastaa.

”Aina kun eduskuntavaalit lähestyvät, joku nostaa tämän koskiensuojelulain purkamisen  esille ja alkaa repiä auki vanhoja haavoja”.

Matti Ahteen mielestä kyse on politiikasta ja pelottelusta mutta myös moraalista.

”Miten sama hallitus, joka esimerkiksi vahvisti Vuotoksen alueen liittämisen Naturaan, voi eräiden edustajiensa suulla (Mauri Pekkarinen) nyt vaatia Vuotoksen altaan rakentamista oikeuskanslerin ja KHO:n kaksinkertaisesti kielteisestä kannanotoista huolimatta”, Ahde kysyy.

Ahteen mielestä koskiensuojeluasia on nyt kerta kaikkiaan loppuun käsitelty, eikä siihen ole enää syytä palata.

Kuitenkin demareita lähellä oleva SAK vaati tammikuun alussa yhdessä elinkeinoelämän järjestöjen kanssa vesi- ja ydinvoiman lisärakentamista. Demareissakin on siis varmasti paineita koskiensuojelulain rukkaamiseen porvaripuolueista puhumattakaan.

Tilanne lienee siis nyt selvästi heikompi kuin koskiensuojelulakia säädettäessä vuonna 1987. Silloin kokoomuksestakin näet löytyi Pertti Salolaisen johdolla puolen tusinaa ympäristöihmistä. Väistyvässä eduskunnassa näitä ”salolaisia” ja ”pietikäisiä” ei ole toistaiseksi ilmoittautunut, ei myöskään Suomen keskustassa kulttuuriministeri Tanja Saarelaa ehkä lukuunottamatta. Myös kristilliset ovat liputtaneet lisävesivoiman puolesta.

Tärkeintä on tietenkin, miten käy seuraavissa vaaleissa; mitkä puolueet nousevat hallitusvaltaan ja mikä on tällöin eduskuntaan nousevien yksittäisten avainkansanedustajien mielipide.

KTM ajaa vesirakentamista

Vesivoimakeskusteluissa kuulee usein käytettävän termiä ”jo osittain rakennetut vesistöt”. Jos termiä soveltaisi tarkasti, se sisältäisi oikeastaan kaikki Suomen vesistöt Tornionjokea myöten. Ne 200 vesivoimalaitosta tai lähes tuhatkunta muuta patoa näet sijoittuvat lähes kaikkiin vesistöihin.

Kauppa- ja teollisuusministeriön pari vuotta vanhassa julkaisussa  ”Vesivoimatuotannon määrä ja lisäämismahdollisuudet Suomessa” kuitenkin jaetaan vesivoimamahdollisuudet asiallisemmin a) rakennettuihin vesistöihin (lisätehopotentiaali 393 megawattia), b) suojelemattomiin vesistöihin (270 megawattia) ja c) suojeltuihin vesistöihin (1467 MW).

Huomio kiinnittyy jo rakennettuihin vesistöihin, jonka energiantuotannon lisäämismahdollisuuksista lähes kaikki (315 MW) tulee tehonnostoista, lisäkoneistoista (44 MW) ja tulvajuoksutuskoneistoista (25 MW). Tehonnostolla tarkoitetaan laitoksen vedenläpäisykyvyn tai kokonaishyötysuhteen parantamista. Esimerkki tehonotosta on Seitakorva Kemijoella.

Suomen vesistöissä on julkaisun mukaan tutkittavana 37 potentiaalista vesivoimalaitoksen tehonnostoa.

Vaikka vanhojen voimaloiden korjaukset ovat luonnontaloudellisilta vaikutuksiltaan paljon pienempiä kuin uusia voimaloita rakennettaessa, niissäkin voi olla ongelma. Jokiuoman perkaukset, kalateiden rakentamatta jättäminen, yläaltaiden veden nostot tai säännöstelykapasiteetin lisääminen säännöstelyrajoja muuttamalla ja altaita rakentamalla ovat kaikki yleensä luonnon kannalta erittäin kielteisiä asioita.

Julkaisussa todetaan kuitenkin varsin asiallisesti, että ”uuden vesivoiman osalta lisäämismahdollisuudet ovat lisäksi rajalliset erityisesti ympäristönsuojelullista syistä, jotka saattavat rajoittaa jo olemassa olevankin kapasiteetin käyttöä”.

Raportti esittääkin toteutettavissa olevaksi potentiaaliksi ”vain” 580 megawattia suojelemattomissa vesistöissä tehtäviä toimia vuoteen 2020 mennessä. Tähänkin lukuun tosin sisältyy monia arveluttavia kohteita niin minivesivoimassa (alle 1 MW), pienvesivoimassa (1-10 MW) kuin ”varsinaisessa” vesivoimassakin (yli 10 MW).

Raportissa siis esitetään (ilman koskiensuojelulain purkamistarvetta) vesivoimaa rakennettavan lisää 175 megawattia vuoteen 2010 mennessä, ja 235 MW vuoteen 2015 mennessä. Vuoteen 2020 mennessä voitaisiin raportin mukaan rakentaa vielä 60 megawattia lisää.

Erittäin arveluttavaksi tämänkin lisärakennusesityksen tekee se, että kyseinen raportti perustuu jo vuonna 1980 tehtyyn koskikartoitukseen, minkä jälkeen maassamme vasta ryhdyttiin kunnostamaan runneltuja koskiamme kalatalouden, matkailun ja virkistyskäytön tarpeisiin. Pelkästään vuosina 1999-2002 valtion varoja on käytetty näihin kunnostushankkeisiin 4,3 miljoonaa euroa. Moni suojelematon, lisävesivoiman rakennuskohteeksi esitetty potentiaalinen kohde on siis nykyisin vilkkaassa virkitys- ja kalatalouskäytössä.

Siunattu EU

Jos vesivoiman lisärakentaminen ei kuitenkaan jää olemassa olevan voimalaitostehon nostamiseen, suurimmassa vesirakentamisvaarassa on Vuotoksen ohella koskiensuojelulain suojelema Iijoen ylä- ja keskijuoksu suunniteltuine Kollajan altaineen. Koskiensuojelulain mahdollinen avaaminen nostattaisi tietysti esille myös kaikki muut intohimot Kymijoen alajuoksun koskista Lieksanjokeen ja Ounasjokeen.

Tosin Ounasjoki on suojeltu aikoinaan perustuslain säätämisjärjestyksessä jo ennen koskiensuojelulain säätämistä. Paljon vesivoimaa sisältävä Tornionjoki on puolestaan Natura-, raja-, kalastus- ja matkailujoki, joten sekin jäänee rauhaan. Joki tuottaa nykyisin huomattavan osan koko Itämeren lohisaaliista.

Vuotoksen altaan eli Kemihaaran alue on puolestaan Naturassa ja alueen suojelu on vahvistettu KHO:ssa kansallisenkin lainsäädännön nojalla. Edes paljon puhuttu vesilain muutos siis tuskin romuttaisi Kemihaaran suojelua. Euroopan unionin komissio ei lähes varmasti salli sekä lintu- että luontodirektiivien perustella päätetyn suojelun purkua, vaikkei kohde sisällykään koskiensuojelulakiin.

Tavallisessa lain säätämisjärjestyksessä tehdyn koskiensuojelulain yksittäisten kohteiden tilanne voi olla heikompi. Erityisesti vesivoimarakentajien toiveunissa on siis Iijoen Kollajan allas ja mahdollisesti jopa koko Iijoen ylä- ja keskijuoksun täydellisen 13 voimalan valjastamissuunnitelman kaivaminen naftaliinista.

Kollaja-hanke tuhoaisi suojeluarvot Kärppäsuon-Räinänsuon Natura-alueella Pudasjärven ja Yli-Iin kunnissa sekä lintujärvenä suojellun Pudasjärven Pudasjärven kunnassa. Myös erityissuojellut jokihelmisimpukkakannat Iijoen vesistössä olisivat vaarassa etenkin laajemmassa rakentamisvaihtoehdossa. Pelkästään Kollajan altaan rakentaminen kuivaisi yksinään käytännössä noin 30 kilometriä Iijoen pääuomaa.

Hulluinta tässä tilanteessa on, että koskiensuojelulakiin liitetyistä kohteista on maksettu voimayhtiöille kaikki lain säätämät korvaukset, yhteensä 78 miljoonaa euroa. Mm. PVO sai Iijoella varsin suuria korvauksia, koska se oli investoinut ennen lain voimaantuloa uusiin koneistoihin.

Sittemmin PVO nosti kuitenkin vahingonkorvauskanteen Helsingin käräjäoikeudessa. Kanteen perustelu oli ”sopimusrikkomus ja lain huono valmistelu”. Tämä katkeruutta huokunut kanne meni nurin kaikissa oikeusasteissa. Kollaja ja Vuotos ovat tyypillisiä sekä voimayhtiöiden revanssihankkeita.

Jos koskiensuojelulakia halutaan muuttaa, pitää esityksen tulla ympäristöministeriöstä. Seuraavan hallituksen kokoonpano ja tulevan ympäristöministerin henkilö onkin Suomen virtavesiluonnolle äärimmäisen tärkeää.

Mäntsälä mielessäin

Saavumme talvipäivän jo laskiessa Mäntsälän- eli Mustijoelle, joka Siuntionjoen tavoin on vanha meritaimenjoki. Meritaimenkanta hävisi joesta, kun sen alajuoksulle rakennettiin vuonna 1965 vesilaitospato. Vuodesta 1994 lähtien taimen on noussut jälleen Mustijokeen Brasaksen kalatien avulla.

Merestä nousevan kalan kulku kuitenkin katkeaa vielä moniin patoihin, joista ensimmäinen on Tyysterinkoski, minkä jälkeen seuraavat Laukkoski ja Lahankoski.

”Kaikki kolme koskea pyritään valjastamaan pienvesivoiman tuotantoon vailla kalatievelvoitteita, joista koituisi kustannuksia voimalaluvan haltijalle”, Marttinen kertoo.

Erityisen härskinä Markku Marttinen pitää Tyysterinkosken tapausta.

” Voimalan vesiluvassa tuli koskeen rakentaa kalatie luvan haltijan omalla kustannuksella ja juoksuttaa siihen korvauksetta vesi. Kalatien tuli olla valmis, kun laitos otetaan käyttöön. Voimala valmistui vuoden 2004 alussa, mistä lähtien se on ollut Treksilän Vesivoima Oy:n mukaan koekäytössä. Kalatietä ei kuitenkaan ole rakennettu ja laitos on rakennettu väärään paikkaan, mikä rajoittaa toimivien kalateiden rakentamista alueelle”.

Langetuista uhkasakoista ja tehdystä rikosilmoituksesta huolimatta yhtiö on jatkanut toimintaansa ja pyrkii valitusteitse pääsemään eroon sille määrätystä kalatievelvoitteesta vedoten kohtuuttomuuteen ja teknisiin ongelmiin. Uudenmaan ympäristökeskuksen laskelmien mukaan laitokselle on koitunut laitonta tuottoa yli 100 000 euroa, rakentamatta jätetyn kalatien arvo on lisäksi noin 100 000 euroa.

Marttisen mukaan Vaasan hallinto-oikeuden tuoreet päätökset antavat kuitenkin toivoa: yhtiön vaatimukset hylättiin ja Tyysterinkoskeen rakennetut uudet patorakenteet määrättiin purettavaksi. Voimalan turpiinit voivat kuitenkin jauhaa sähköä vielä kauan, sillä yhtiö voi valittaa päätöksestä tai hakea uutta lupaa väärään paikkaan rakennetulle voimalaitokselle, jolloin tulee uudelleen harkittavaksi myös kalatievelvoite.

Joten se siitä ”haitattomasta” pienvesivoimasta, jota koskiensuojelulaki ei suojele. Kuitenkin Tyysterinkosken kohtalo on kaikessa karmeudessaankin vain haalea aavistus siitä, mitä koskiensuojelulain avaaminen tarkoittaisi Suomen virtavesiluonnolle.

Ilta pimenee ja alkaa taas kerran sataa vettä. Voimayhtiöiden laarit täyttyvät.

Ismo Tuormaa

Julkaistu Suomen Luonto -lehdessä 2/2007

The post Kohti kolmatta koskisotaa? first appeared on Ismo Tuormaa - ympäristötoimittaja.

Aukotonta hakkuuta

Aukoton hakkuu, ylispuuhakkuu, jatkuva kasvatus…  Rakkaalla ja joidenkin myös oudoksumalla metsänhoitotavalla on monta nimeä. Selvää kuitenkin on, että yhä useampi metsänomistaja on valmis kokeilemaan vaihtoehtoa avohakkuille.

Innoforin työntekijä Juhani Saarikoski tarkastee itsestään syntynyttä kuusitaimikkoa jatkuvan kasvatuksen menetelmällä juuri hakatulla leimikolla Kärsämäellä.

Auton keula suuntautuu Kärsämäelle, Pohjois-Pohjanmaalle. Olen saanut vinkin, että niissä maisemissa metsän jatkuva kasvatus eli ilman aukkohakkuita tapahtuva metsänhoito voi taas hyvin.

Pitkällä matkalla keskelle ”ei mitään” ehdin muistella 30 vuoden takaisia aikoja ja kuuluisaksi noussutta metsänomistaja Takalan tapausta Pukkilassa. Silloin alun perin vain muutaman aarin suuruinen ylispuuhakkuu sai sikäläisen piirimetsälautakunnan lähes raivon partaalle ja johti lopulta lautakunnan vaatimaan kymmenien metsähehtaareiden pakkorauhoitukseen, oikeudenkäynteihin, valtavaan julkisuuteen ja metsänomistajan henkilökohtaiseen tragediaan.

Silloisia metsäoikeudenkäyntejä voi kuvata yhdellä sanalla: ahdistavaa.

Onkohan mikään muuttunut Suomessa sitten 1980-luvun lopun?

”Ihmiset eivät halua avohakkuita”

Juhani Saarikoski, 61, ottaa minut vastaan uudenkarhean omakotitalonsa rappusilla. Mies on töissä Innoforilla, yrityksessä joka tarjoaa metsänomistajille metsänhoitoa ilman aukkoja.

Myös ylispuuhakkuissa käytetään metsäkoneita ja tehdään metsäteitä. Metsätiet ovat tällöin kuitenkin yleensä talviteitä tai muuten kevyesti tehtyjä, joten ne taimettuvat metsässä nopeasti. Tämä metsä on juuri hakattu, mitä ei hevin uskoisi kuvasta.

”Ihmiset eivät yleensä halua metsiinsä avohakkuita. Ei niitä kukaan halua, jos metsää voi hoitaa muutenkin”, Juhani Saarikoski toteaa, kun on päästy tupaan ja kahvipöytään asti.

Ei halunnut metsänomistaja Takalakaan aikoinaan, mutta hänelle ei annettu vaihtoehtoja. Miksi nyt olisi toisin, vaikka lakeja ja asetuksia onkin hiljalleen ruuvattu sallivampaan suuntaan.

Mitä oikeastaan on ns. jatkuva kasvatus tai metsän yläharvennus?

Aiemmin 12 vuotta paikallisessa metsänhoitoyhdistyksessä työskennellyt Saarikoski vastailee rauhallisesti. Hän kertoo, että metsän yläharvennuksessa tavoitteena on lähinnä vain tukkien korjuu. Siinä sivussa syntyy myös hieman polttopuuta  ja sellupuuta tuskin nimeksikään. metsän laadusta toki riippuen.

Tavoitteena on, että metsä säilyy hakkuiden jälkeenkin koko ajan ”metsänä” eli metsä jää ns. peitteiseksi erikokoisine puineen. Myöskään maanpinnamuokkausta, heinikon torjuntaa tai uusien puuntaimien istutusta ei tarvita, sillä metsä siementää itse itseään ja hakkuiden jäljiltä jääneet pienet puut kurkottavat ylemmäksi saadessaan lisää valoa ja kasvutilaa. Myös puun laatu pysyy Saarikosken mukaan hyvänä eikä istutusmetsille tyypillisiä myyrä- ja hirvituhoja juuri ole.

Kun yläharvennushakkuu voidaan lisäksi toistaa jopa 15 vuoden välein, tämä kaikki tarkoittaa metsänomistajalle lihavampaa tilipussia ajan saatossa kulujen jäädessä pieniksi.

Suuret kertatulot vai pienet menot?

Jatkuvan kasvatuksen kannattajien mielestä mitään magiikkaa menetelmässä ei ole. Juuri tällä tavalla luotiin aikoinaan Suomen metsätalouden menestys ja etenkin hyvälaatuiset mäntymetsät ennen sotia. Koko menetelmä kaatui kuitenkin riitaan puiden ”harsinnan” metsiä heikentävästä vaikutuksesta.

Juhani Saarikosken mukaan vain harva metsänomistaja toivoo metsäänsä avohakkuita, jos vaihtoehtoja on tarjolla. Tämä kärsämäkeläinen metsä on juuri hakattu vaihtoehtoisella menetelmällä.

Lapsi meni tällöin pesuveden mukana, sanovat jatkuvan kasvatuksen kannattajat nyt. Tehometsätaloudesta leipänsä saavat ovat toista mieltä ja viittaavat jatkuvasti kasvaneisiin puumääriin Suomen metsissä. Nykymetsätalouden menetelmien vastustajien argumenttina ovat luonnon lisäksi metsänomistajan saama palkka periaatteella ”ei ne suuret tulot vaan pienet menot”.

Saarikosken mukaan metsänomistajat tietävät viime vuosikymmenien avohakkuumetsätalouden kokemusten perusteella, että aukkohakkuuta seuraa aina kymmenien vuosien ketju, joka vaatii paljon rahaa jatkuvine metsätöineen. Niinpä etenkin kaikki metsänhoidon vaiheet nähneet vanhemmat isännät ovat taas uudelleen kiinnostumassa aukottomasta metsänhoidosta.

”Viime kesänä meillä oli hakkuunäytös Kärsämäellä ja isännät tykkäsivät kovasti”, Juhani saarikoski vakuuttaa ja kertoo tukkisaannon olleen heillä hakkuissa noin 60 prosentin kieppeillä, mikä on todella paljon. Metsänhoidossa rahaa tulee parhaiten tukeista, ei niinkään sellupuusta.

Maininta kesähakkuusta särähtää kuitenkin korvaan ja Saarikoski selittää.

”Yleensä emme tee kesähakkuita lainkaan emmekä varsinkaan lintujen pesimäaikaan. Tässä tapauksessa isäntä kuitenkin halusi hakkuun ennen lumia, jolloin teimme sen loppukesästä”.

Metsänhoitoyhdistyksestä Innoforiin

Päätämme lähteä Juhani Saarikosken kanssa katsomaan lähellä olevaa, jo hakattua yläharvennuskohdetta sekä käydä samalla lähikylällä juttelemassa toisen isännän kanssa hänen metsänsä hakkuista. Matkalla kohteeseen lähes  ikänsä Kärsämäellä asunut Saarikoski kertoo uransa vaiheista.

”Olen pyörinyt metsissä  lapsesta saakka ja metsäalan opintojen ja metsäntyönjohtajakoulun jälkeen työskentelin paikallisessa metsänhoitoyhdistyksessä 12 vuotta, kunnes vaihdoin Innoforiin”.

Saarikoski kertoo, että metsänhoitoyhdistyksen töissä häntä häiritsi yksipuolisuus. Metsissä tehtiin mahdollisimman paljon kalliita ja Saarikosken mielestä tarpeettomiakin töitä.

”Yläharvennuksia ei juuri käytetty, vaikka siihen annettiin mahdollisuus metsälaissa”.

”Ja kuusikko… se on metsänhoitoyhdistysten mielestä aina laho, joten se pitää hakata sileäksi, maaperä käsitellä ja istuttaa uudelleen”, Saarikoski naurahtaa.

Nykyinen järjestelmä on Juhani saarikosken arvion mukaan päässyt niskan päälle myös siksi, että valtion tuet sekä metsänhoitoyhdistyksille että monille raskaille toimille metsissä vääristävät kilpailua. Vaihtoehtoa ei tällöin miehen mukaan selvitetä tarpeeksi.

”Isännät ovat meille ihmetelleet, että saivat (yläkarsinnan jälkeen) näin paljon tuloja, vaikka metsä näyttää hakkuun jälkeen yhä metsältä”.

Innofor on mainostanut toimintaansa paljolti suusta suuhun menetelmällä ja pitämällä metsänhoitonäytöksiä. Markkinointirahaa yrityksellä ei juurikaan ole, joten metsissä tehdyt työt saavat riittää mainoksiksi. Yhtiön asiakkaita ovat paljolti kunnat ja seurakunnat, mutta myös pienet jes keskisuuret metsänomistajat. Innofor tekee metsissä myös Metso-katselmuksia.

Saavumme tuoreelle hakkuupaikalle kymmenen minuutin ajomatkan jälkeen. Nimenomaan paikalle, sillä aukkoa maisemassa ei ole. Metsästä tosin puuttuvat suuret aihkipuut eikä maa- tai lahopuitakaan juuri näy. Maaperässä on metsäkoneiden ajourien vienoja jälkiä, jotka peittyvät hyvin käsittelemättömään varvikkokerrokseen ja jäljelle jääneiden pikkupuiden varjoihin.

”Metsä on täällä edelleen sen näköistä kuin metsän pitää olla. Jäljellä on kaikkia puulajeja kaikenkokoisina. Lisäksi täällä on marjoja ja metsoja”, innokkaana metsästäjänä tunnettu Juhani saarikoski sanoo.

Kohdemetsä on aiemmin hakattu noin 15 vuotta sitten ja uudelleen metsään päästään tukkitöihin taas 15 vuoden kuluttua. Tuloa metsästä kertyy siis paljon useammin kuin ns. normaalista metsänhoidosta, sillä menoja ei juuri ole.

Silti puunkorjuuta ei voi pitää minään nysväämisenä. hakkuut on tehty tavallisilla monitoimikoneilla, joiden kuljettajia on tosin opastettava paljon perusmetsänhoitoa tarkemmin.

”Iäksi raiskattu”

Siirrymme hakkuupaikalta naapurikylään neuvottelemaan seuraavasta kaupasta. haapajärven Aholan kylässä 70-kumppiset Tapio ja Henna Takala ottavat meidät lämpimästi vastaan. Lyhyen Juhani Saarikosken kanssa käydyn neuvottelun jälkeen kaupat syntyvät pienen metsälön ylispuuhakkuista. Mietin samalla, liekö nimi Takala jonkinlainen avohakkuita vastustavan metsänomistajan perusnimi Pukkilan ajoista alkaen. Tuskin, hauska sattuma silti.

Metsänomistaja Tapio Takala tarkastelee Juhani Saarikosken tekemää tarjousta metsälönsä hakkuista. Kauppa syntyy.

Miehet juttelevat vanhoista ajoista, jolloin metsissä ei tehty suuria aukkoja eikä varsinkaan maapohjaa käsitelty. Metsää käsiteltiin silloin vain ”pakosta”, sillä ”metsä oli maatilan pankki”.

”Kun normaalissa metsätaloudessa mietitään, miten tuohon saisi aukon, me mietimme. miten metsästä saisi mahdollisimman paljon rahaa ilman ainuttakaan aukkoa”, Juhani Saarikoski tokaisee. Takalat nyökyttelevät.

Saarikoski ja Takala kättelevät kaupan merkiksi. Aloitan pitkän matkan kohti kotia. Sadat, äestetyt hakkuuaukot reitin varrella iskevät entistäkin pahemmin silmään. Mietin, kannattaisiko Suomessa kasvattaa muutakin kuin korvasieniä ja hirvittävästi sellupuuta katoavalle teollisuudenalalle. Ja jos, niin miten?

Tämä metsä on juuri hakattu ylispuuhakkuilla. Jäljellä on paljon erikokoisia puita, eikä maaperää ole äestetty, joten metsä näyttää yhä metsältä. Yksi luontaisen metsänuudistamisen hyödyistä on metsän pienilmaston pysyminen suhteellisen vakiona. Se on monille jäkälille ja sienille välttämätöntä.

Tutkija samaa mieltä

Kotona Vantaalla siirryn nettiin ja selaan keskustelua eri-ikäisrakenteisten metsien kasvatuksesta. Kuten odotinkin, tätä uusvanhaa menetelmää joko rakastetaan tai vihataan. Netissä ei saa tolkkua menetelmän taloudellisesta tuloksesta. Perinteisen metsänhoidon kannattajien mielestä ylispuuhakkuut eivät tuota tarpeeksi hyvin.

Soitan menetelmää julkisuudessa puolustaneelle kansantaloudellisen metsäekonomian professori Olli Tahvoselle Helsingin yliopistoon. Kysyn perusteluja hänen kannalleen. Tahvonen antaa kolme, lyhyttä perustelua.

– Vastoin Suomen metsäntutkimukseen juurtunutta käsitystä metsän hoitaminen eri-ikäisrakenteisena näyttää olevan avohakkuun kanssa taloudellisesti täysin kilpailukykyistä. Se voi tuottaa alhaisemman kuutiotuoton mutta kuitenkin paremman taloudellisen tuloksen.

Metsäprofessori Tahvosen mukaan eri menetelmiä koskevan taloudellisen tutkimuksen keskeisenä hidasteena on eri-ikäisrakenteisia metsiä ja niiden kasvua kuvaavien ekologisten mallien puute. Suomessa ei esimerkiksi tiedetä luotettavasti, kuinka metsät uusiutuvat luonnollisesti ilman ihmisen toimenpiteitä.

– Suomessa on viime aikoina julkaistu useita tutkimuksia ja oppaita, joissa metsien hoito eri-ikäisrakenteisina on kuvattu virheellisellä taloudellisella mallilla. Näitä tuloksia ei voi pitää luotettavina, Olli Tahvonen linjaa kolmantena teesinään.

Teksti: Ismo Tuormaa
Kuvat: Juhani saarikoski ja Ismo Tuormaa

Perheyritys tähtää keskusteluun

Innofor on kahden suomalaisperheen omistama yritys, joka keskittyy tarjoamaan vaihtoehtoja suomalaiselle nykymetsänhoidolle. Yrityksen toinen omistaja, Marcus Walsh, sai idean Innoforin perustamisesta työskennellessään aikoinaan Keski-Euroopassa.

”Keski-Euroopassa ei ole enää pitkään aikaan ollut vastakkainasettelua näiden kahden metsänhoitotavan (ns. tavanomaisen metsänhoidon ja perinteisen yläharvennuksen) välillä.. Ajattelin, että se, mikä toimii taloudellisesti Keski-Euroopassa, toimii kyllä meilläkin”.

Aiemmin Walsh tunnettiin Suomessa etenkin toiminnastaan Birdlife-järjestössä ja muissa suomalaissa ja kansainvälisissä luontojärjestöissä. Walshin mielestä luonnon hyvinvointi voidaan yhdistää taloudelliseen metsänhoitoon.

”Innoforin toiminta alkoi vuonna 2007, mutta pääsimme vauhtiin vasta vuonna 2009. Pyrimme siihen, että metsän peitteisyys säilyy, maapohjaa ei revitä ja silti metsänomistaja saa metsistään hyvän korvauksen. metsä voi kaiken kaikkiaan paremmin”.

”Liikevaihtomme on kaksinkertaistunut joka vuosi ja tilauksia on jo ensi vuodellekin”.

Walsh ei kerro yrityksen liikevaihtoa, mutta sanoo sen olevan nyt 7-numeroinen. Työntekijöitäkin on nyt seitsemän.

Luontoharrastajana tunnettu Marcus Walsh sanoo, että Innofor tekee ”muutakin kuin hakkaa metsiä”.

”Koulutamme myös metsäammattilaisia ja kuntien metsänhoitajia. Kaikkiaan näyttää hyvältä. Metsänomistajat näyttävät palaavan takaisin luontoa kunnioittaviin metsänhoitomenetelmiin”.

Walsh myöntää, etteivät suomalaiset kunnat toimi yleensä metsissä yhtään sen paremmin kuin yksityisetkään metsänomistajat.

”Pitää tietoisesti jättää suuria lahopuita tai sitten luoda niitä, jättää rauhaan märät painanteet, metsoille tärkeät kohteet  ja suojelualueiden reunat. Metsätöitä ei pidä myöskään pidä tehdä kuin talvella, jolloin maaperä kestää yleensä paremmin”.

Marcus Walshin mukaan Innofor on toistaiseksi tehnyt noin sata leimikkoa ja hakkuita on suunniteltu 15 000–20 000 hehtaarin alueelle. Innoforilla on toistaiseksi kolme yksikköä, joista yksi pääkaupunkiseudulla, toinen Pirkanmaalla ja kolmas Pohjois-Pohjanmaalla.

”Innoforin vaikutus ei vielä näy kuin paikallisesti. Etenkin kunnat ja Pohjois-Pohjanmaa ovat ottaneet meidät hyvin vastaan”.

”Metsäkeskukset suhtautuvat meihin yleensä asiallisesti, vaikka mielivallan mahdollisuus toki on olemassa niin kauan, kuin viranomainen ei tunne asiaa. Tarkastuskäyntejä kohteillamme saisi tosin olla hieman vähemmän, sillä resurssimme eivät riitä jatkuviin tarkastuksiin”, Walsh sanoo.

Ismo Tuormaa

Julkaistu Ympäristö -lehdessä 8/2011

The post Ylispuuhakkuut ja jatkuva kasvatus kiinnostavat taas first appeared on Ismo Tuormaa - ympäristötoimittaja.