Joskus on käveltävä pidemmälle nähdäkseen enemmän. Tältä minusta tuntui, kun ylitin kosteanhelteisenä iltapäivänä Pajuojan ja samalla UKK-puiston rajan Savukoskella. Edessä oli yhteensä noin 60-70 kilometrin patikointi liki legendaarisen Jaurujoen kanjoniin ja takaisin katsomaan yli 30 vuotta sitten Mauri-myrskyn kaatamia puita.

Oppaakseni tälle retkelle sain Metsähallituksen luontopalveluiden kehittämispäällikön Pertti Itkosen. Jopa hänelle kohde oli uusi, kaukana kaikesta.

Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden kehittämispäällikkö Pertti Itkonen oli urallaan ensi kertaa tutustumassa Jaurujoen kanjonin myrsky- ja paloalueeseen.

Hakkuut uhkasivat puistoa

Erityisen kiinnostavaksi reissumme teki vuonna 2013 tapahtunut elokuinen salamanisku jonka ansiosta UKK-puistoon syntyi noin 34 hehtaarin suuruinen luonnonkulo. Tätä suomalaisessa luonnossa nykyisin niin harvinaista kulualuetta olisi tuskin syntynyt ainakaan näin laajasti ilman vuoden 1982 Mauri-myrskyn tekemiä myrskytuhoja. Tuli tarttui o valmiiksi kuiviin puihin.

Kansallispuiston ollessa kyseessä, sana ”tuho” on oikeastaan väärä. Olisi ehkä parempi puhua hienosta ja tarpeellisesta luonnonilmiöstä, josta tuli ennakkotapaus suomalaisessa luonnonsuojelussa.

Jaurujoen jokikanjoni jylhine ja tiettömine maisemineen on UKK-puiston helmi.

Tuon syyskuisen 1982 myrskyn ansiosta UKK-puistossa ja etenkin sen Jaurujoen kanjonin maisemissa kaatui tuolloin hetkessä koko Sodankylän vuotuisia hakkuita vastaava määrä puita. Koska UKK-puisto perustettiin virallisesti vasta 1983 alusta, Suomessa ja etenkin Lapissa alkoi kiihkeä informaatiosota kaatuneiden puiden hakemisesta talouskäyttöön. Koska puiden noutaminen vaati suunnitelmien tekemisen ja päätökset, puut olisi siis haettu jo perustetun kansallispuiston ehkä hienoimmista, metsäisistä maisemista.

Luonnonsuojelijat pitivät ajatustakin puiden hakemisesta järjettömänä. Monet Metsähallituksen virkamiehet, tuulituhoalueen kunnat ja etenkin poliitikot olivat päinvastaista mieltä. Mauri-myrskyn kaatuneista puista muodostui nopeasti koko suomalaisen luonnonsuojelulainsäädännön ja kansallispuistojen aseman koetuskivi. Ovatko kansallispuistot perustettu luonnonsuojelua ja ihmisten virkistyskäyttöä varten vai ovatko ne vain eräänlaisia metsätalouden ja taloudellisen hyötykäytön reservialueita, joilla voi tarpeen mukaan tehdä lähes mitä vain?

Tämä kysymys nousee yhä esille myös 2010-luvulla. Esimerkiksi Paavo Väyrynen (kesk) ja eräät muut poliitikot nostavat aika ajoin yhä esille kansallispuistojen ja muiden suojelualueiden ”rajoitetut hakkuut”.

Kitumetsää, soita ja poroaitoja

Odotukseni tämän legendaarisen myrskysodan tapahtumapaikoista olivat näin melkoiset. Heti Pajuojan ylityksen jälkeen polun ympärillä näkyy kuitenkin aika kitukasvuista, nuorta metsää. Syynä tähän ovat paitsi alueen karut luonnonolot, myös puiston perustamisvaiheen hakkuut ja puiden noutamiset, kuulen myöhemmin.

Sääskien ja mäkäräisten kiusa on liki sietämätön, kun patikoimme Pertti Itkosen kanssa kohti Jaurujokea. Melkein koko matka taittuu läpi puiston rakennetun poroaidan viertä. Mietin itsekseni, ettei tämäkään ole kovin luonnollista. Kymmeniä kilometrejä kansallispuistossa kulkevat poroaidat rajaavat etenkin hirvieläinten kulkua, ehkä myös vahingoittavat joitain niistä ja tappavat lisäksi paljon kanalintuja.

Tämä johtuu siitä, etteivät raskaat kanalinnut lentoon lähtiessään usein huomaa tai ehdi väistää poroaitojen ylimpiä rautalankavirityksiä vaan törmäävät kuolettavasti niitä päin. Ilmiöstä ja sen vähentämisestä tehdään parhaillaan tutkimusta, mutta luultavasti kanalintuja kuolee näin koko Suomessa vuosittain tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia.

Joidenkin kanalintujen raatoja myös näkee aidan vierellä. Eräät ketut ja korpit ovat kuulemma erikoistuneet päivystämään pitkin poroaidan viertä.

Pertti Itkonen lohduttaa synkkiä ajatuksiani näyttämällä paikoin elpyvää jäkäläkasvustoa. Poroaidoista saattaa siis olla luonnolle hyötyäkin, kun niiden avulla ohjataan porojen laidunkiertoa vuoden eri aikoina. Lähes koko UKK puiston alueella jäkälien kasvu on viime vuosina elpynyt Lapin paliskunnan laidunkiertoaidan ansiosta. Myös kanalintu- ja poroaitaongelmaa yritetään nyt ratkaista yhdessä tutkijoiden ja paliskuntien kanssa.

Jaurun kanjonissa maapuiden sekamelska

Puskemme eteenpäin kohti Jaurujokea. Jano on hillitön ja joudumme täyttämään lukuisat vesipullomme jokaisesta puropahasestakin. Aurinko losottaa liki pilvettömältä taivaalta ja päätä suojaavat hatun alta valuvat suolaiset hikinorot suoraan silmiin ja suuhun. Paita ja takki limautuvat kiinni ihoon ja nivuset hiertyvät rikki.

Tuntikausien patikoinnin jälkeen maasto alkaa muuttua kuivemmaksi ja helpommaksi kulkea, vaikka askellammekin koko ajan ylämäkeen. Samalla siellä täällä näkyy kauniita, täysin harmaantuneita, maassa makaavia mäntyjä. Olemme saapumassa Jaurujoen myrskytuhoalueelle.

Pertti Itkonen mutkittelee yhä runsaampien maapuiden välissä. Harmaat maakelot ovat upeita ja mielestäni täysin välttämättömiä lisiä maisemaan jo pelkästään visuaalisista syistä. Ilman niitä puistosta puuttuisi paljon ja se olisi oleellisesti nykyistä tylsempi.

Kun myöhemmin luen Mauri-myrskystä ja UKK-puistosta kertovia nettisivustoja, joissa kiroillaan kävelyä haittaavia maapuita ja päätöksiä, joiden perusteella puita ei haettu pois, tunnen olevani kuin toisinajattelija Venäjällä. No, ehkä mielikuvaa ”kansan” tahdosta ei kannatakaan muodostaa nettiähkäisyjen perusteella.

Saavumme myöhään illalla Tahvon tuvalle ja ainakin minä olen täysin rättiväsynyt, jalat rakoilla ja nivuset verillä. Suunnistamista harrastava Pertti Itkonen sen sijan pakottaa minut keskellä yötä katsomaan edellisen kesän kuloaluetta noin kilometrin päässä tuvasta. Vaikka ajattelinkin kuolevani viimeistään nyt mustuneiden puiden keskelle, olen sinne päästyäni iloinen tästä lievästä painostuksesta. Kesäyön pehmeässä auringonvalossa mustuneiden rinteiden, palaneiden puiden ja maan alta jo nousevien kirkkaanvihreiden, uusien mustikantaimien muodostava kuva on kuin unesta. Miten ihmeessä joku voi pitää tätä rumana?

Salamakulo sammutettiin

Pertti Itkonen kertoo, että salaman sytyttämää paloa tultiin sammuttamaan kaukaa mönkijöiden ja helikoptereiden avulla, vaikka luonnon kannalta palon eteneminen tapahtunuttakin enemmän olisi ollut pelkästään hyvästä.

Nytkin on helppo huomata, että juuri vuoden 1982 Mauri-myrskyn ansiosta salama yleensä sytytti kulon. Palo on selvästi elänyt vain 30 vuotta sitten kaatuneissa maapuissa ja kuolleiden kelojen rungoilla, sielläkin laikuittain, kuten kuloilla on tapana. Osa pystyssä olevista puista on vielä täysin hengissä, osassa on palokoroja.

Paloalueella näkyy paljon erilaisia hyönteisloukkuja. Näin suuren, luontaisen kuloalueen tutkiminen tuo arvokasta tietoa alueen hyönteislajistosta.

Palaamme Tahvon tuvalle puolen yön jälkeen ja uni saa heti vallan. Pitkään siitä ei saa kuitenkaan nauttia, sillä Pertti Itkonen patistaa liikkeelle takaisin kohti Pajuojaa ja auton parkkipaikkaa aikaisin aamulla. Annan itselleni huimat pisteet kun ehkä yhdeksän tunnin patikoinnin ja Siulanruoktun tuvassa vietettyjen aamupäivätorkkujen jälkeen saavumme takaisin lähtöpaikkaan.

Hyönteislajisto täytti odotukset

Ja jottei Koilliskaira ja Jaurujoki pääsisi mielestäni, niin teen saman reissun uudelleen vielä syksyn tultua. Nyt seuranani on Metsähallituksen suojelubiologi Jukka Salmela, joka lähtee tarkistamaan hyönteispyydysten annin.

Tutkimus on tärkeää luonnonsuojelualueilla, jotta karkeimmista vääristä väittämistä päästäisiin viimein eroon.

Selkärangattomiin perehtyneen Salmelan mielestä uudet 60-70 kilometriä ei tule patikoitua turhaan, sillä yhteensä 20 pyydyksestä löytyy useita huippuharvinaisuuksia kuten havuhuppukuoriainen (Stephanopachys linealis), mäntyhuppukuoriainen (S. substriatus) ja palolatikka (Aradus angularis) sekä kaksi Suomelle ennen tuntematonta äkämäsääskilajia, Eomastix incerta, Lestremia solidaginis.

Jukka Salmela ilahtui

”Jo etukäteen odotukset olivat korkealla, sillä UKK-puiston lajisto tunnetaan yllättävän huonosti ja Venäjän rajan läheisyys myrsky- ja paloalueeseen antoi lisätoiveita. Ennakko-odotukset olivat suuret, eikä niissä petytty”.

”Ilman Mauri-myrskyn luomaa palokuormaa kulo ei varmaan olisi levinnyt edes näin laajalle”.

Manaamme hieman palokunnan kutsumista paikalle sammuttamaan kansallispuistossa roihunnutta paloa. Mutta tämä ei toki ollut palomiesten vika, vaan Suomen lainsäädännön. Metsäpalo on paha asia suojelualueellakin, vaikka se itse asiassa lisää puiston arvoa selvästi.

Teksti ja kuvat: Ismo Tuormaa

UKK-puiston hakkuut olivat sinettiä vaille päätetty

Koilliskaira pelastui viime tingassa

Harva tietää – tai ainakaan enää muistaa – että UKK-puiston tuulenkaatojen hakkuut olivat hyvin lähellä toteutua Mauri-myrskyn jälkeen.

Metsähallituksen entinen paikallinen työnjohtaja Jorma Kaaretkoski on säästänyt kaikki dokumentit ja kartat Jaurujoen ja muun UKK-puiston myrskytuhohakkuusuunnitelmista.

Eikä hakkuissa olisi lisäksi haettu vain tuulenkaatoja, vaan mukaan olisi lähtenyt myös metsätalouden himoitsemaa muuta puustoa. Lisäksi puistoon olisi tullut talvitie ja maaston leikkauksia.

Saan Sodankylässä vinkin, että Metsähallituksen eläkkeellä olevalla työnjohtaja Jorma Kaaretkoskella on kerrottava 80-luvun kuumista hakkuukiistoista Mauri-myrskyn jälkeen. Niinpä suuntaan autoni Ivalontielle ja löydän Jorman kauniista hirsitalosta joen rannalta. Hyvässä kunnossa oleva ja hyväntuulinen entinen Metsähallituksen työntekijä räväyttää keittiön pöydälle säästämänsä kansallispuiston hakkuusuunnitelmat 30 vuoden takaa,

”Mauri-myrskyn jälkeen Metsähallitukselle annettiin tehtäväksi korjuusuunnitelman tekeminen ”, Jorma kertoo avoimesti. Hän puhuu ns. ”yleisestä tahosta”, jonka tulkitsen olleen ainakin maa- ja metsätalousministeriö

Kaaretkoski kertoo käyneensä lentämässä myrskytuhoalueiden päällä ja tehneensä alueella myös maastotöitä silloisen Luiron hoitoalueen piikkiin.

”Merkitsimme karttoihin talviteiden paikkoja puiden hakemista varten”.

Jorma Kaaretkoski sanoo, että puistossa oli nurin arviota 256 000 kuutiota puuta. Sitä voi verrata silloisiin Sodankylän hoitoalueen vuotuisiin hakkuumääriin, jotka olivat noin 310 000 kuutiota. Puistossa oli siis nurin vuoden hakkuita vastaava määrä puita.

Jorman mukaan Metsähallituksella ei ollut kovin suurta tarvetta puiston hakkuisiin, mutta asiaan vaikutti paikallisten ihmisten ja poliitikkojen paine. Niinpä hakkuusuunnitelma päätettiin laatia salassa julkisuudelta, eikä lehdistölle annettu aluksi mitään tietoa hankkeesta.

Jorma Kaaretkoski levittää silloisia salaisia karttoja ja näyttää, miten rajusti missäkin puiston osassa aiottiin hakata. Kohteet on merkitty karttaan eri väreillä kertymän mukaan.

”Jaurujoen yli suunniteltiin pukkisiltaa. Kyllä sinne olisi jäänyt paljon muitakin jälkiä, sillä työmaa olisi tuskin jäänyt pelkäksi tuulenkaatojen hakemiseksi”, Jorma Kaaretkoski räväyttää.

”Sieltä olisi otettu lisää puutavaraa pystypuista”.

Samalla hän kertoo, etteivät myöskään kaikki tiet olisi olleet pelkkiä talviteitä vaan maaston pinnan jyrkkiä muotoja olisi tasoiteltu erilaisilla leikkauksilla.

Hakkuusuunnitelmat julkaistiin seuraavana keväänä, josta alkoi henkien ja ihmistenkin välinen taistelu kansallispuiston luonteesta ja suojasta ihmistoiminnalta.

”Meillä oli metsureiden lisäksi 5-6 monitoimikonetta valmistilassa lähtemään Jaurujoelle ja muualle UKK-puistoon eri puolilla Suomea”.

Jorma kertoo, että kaikki oli suunniteltu valmiiksi jopa polttoainetankkauksen pisteitä ja huoltopaikkoja myöten.

Kiista puiston hakkuista jatkui vuosia. Alueen kunnat, Lapin läänin maaherra Asko Oinas ja useat poliitikot kannattivat hakkuita, mutta aika ajoi onneksi näiden ohi. Puiston johtajaksi 1987 tullut Pekka Borg vastusti hakkuita jyrkästi, kuten myös Suomen luonnonsuojeluliitto ja sen pääsihteeri Esko Joutsamo ja monet muut tahot. Alueelle järjestettiin retkeilyjä ja Matti Ahde oli päätöksissä mukana uutena ympäristöministerinä.

Kaiken keskellä myrskytuhoalueiden maalailtiin muuttuvan koko puistoa uhkaavien ”ötököiden” paratiisiksi ja puhuttiin jopa koko Pohjois-Suomea uhkaavista metsätuhoista. Kun mitään tuhoja ei tapahtunutkaan, pelottelun kärki tylsyi ja yhä useammat tahot ilmoittivat vastustavansa puiden hakemista. Lopulta hakkuista ja valmiista suunnitelmista luovuttiin kaikessa hiljaisuudessa.

Kiistan aikana tunteet kävivät kuumina, mutta aika moni tunnustaa nyt tehdyn ratkaisun olleen oikea. Tietön ja hakkaamaton UKK-puisto kaatuneine ja nyt osin palaneine puineen on alueelle aarre, jossa myös paikalliset käyvät metsällä paitsi saaliin, myös häiriöttömän luonnon takia.

Ismo Tuormaa

”Tuhohyönteinen mielivaltainen käsite”

Suojelubiologi Jukka Salmela Metsähallituksesta sanoo ”tuhohyönteinen” –käsitteen olevan mielivaltainen. Periaatteessa jokaisella kovakuoriaisella ja muilla lahosta puista elävillä eliölajeilla on oma tehtävänsä niiden hajottaessaan kunkin puulajin eri lahoamisvaiheessa olevia puita luonnon kiertoon.

Kyseessä ei siis ole ”tuho” vaan täysin toivottava ja luonnollinen luonnon tapahtuma.

”Tuhohyönteisistä puhuttaessa Suomessa on oikeastaan vain yksi tärkeä laji, kirjanpainaja ja sen sukulaishyönteiset. Niiden lisääntymisellä voi olla paikallista merkitystä, mutta sekin johtuu usein suurista kasvukeskittymistä, jotka ovat syntyneet monokulttuurimetsänviljelyn seurauksena”.

”Ei ole hyönteisen vika, jos se tällaisen keskittymän havaitessaan ryhtyy syömäpuuhiin ja lisääntymään”.

”Yleensä metsätuhoja aiheuttavat lajit ovat osa luonnollisia prosesseja niiden hajottaessa lahoamassa olevia kuusia ja mäntyjä. Joskus nämä hyönteiset saattavat esiintyessään joukoittain vaurioittaa myös kasvavia puita, mutta tämä on poikkeus, jonka syntymisellä ihmisellä on usein sormensa pelissä.

”Sirkka-myrskystä toinen show”

UKK-puiston hakkuukiistojen ollessa kuumimmillaan Suomen luonnonsuojeluliiton pääsihteerinä oli metsänhoitaja Esko Joutsamo. Soitan hänelle ja tarkistan vielä tapahtumien kulun. Esko muistaa erään hyvin olennaisen asian.

”Näitä puiden kaatumisia aiheuttaneita myrskyjä oli itse asiassa kaksi. Ensin Mauri-myrsky ennen UKK-puiston virallista perustamista 1982 ja sitten vielä Sirkka-myrsky lokakuussa 1985 puiston saatua jo lainsuojan”.

Esko Joutsamo korostaa, että Sirkka-myrsky nosti uudestaan pintaan Mauri-myrskyn jälkeen jo hieman haalenneet metsätalouden toiveet saada iskettyä kyntensä kansallispuistoihin.

”Sirkka-myrsky iski paljolti samoille Jaurujoen alueille kuin Mauri-myrskykin ja kaatoi puuta noin 100 000-150 000 kuutiota. Samalla alkoi keskustelu myrskypuiden hakkuista uudelleen. Tällä välin oli kuitenkin perustettu UKK-puiston neuvottelukunta ja ympäristöministeriö, jotka osaltaan käänsivät keskustelua järkevämmäksi”.

Tehty ratkaisu olla koskematta myrskypuihin oli Joutsamon mielestä ainoa oikea periaatepäätös.

”Myrskykeskustelun yhteydessä eräät muutkin kunnat esittivät jo toiveensa päästä hakkaamaan suojelualueiden kaatuneita puita, jos Koilliskairassakin tämä olisi sallittu. Tällainen toive esitettiin mm. Lemmenjoella”.

Esko Joutsamon mukaan tuon ajan myrskytuhokeskustelu meni lopulta aivan överiksi ja eduskunnassa nähtiin mm. Metsähallituksen entistä ylintä johtoa esittämässä, että saman tien supistettaisiin UKK-puistoa Savukosken puolelta”.

Puiston vastustajat eivät kuitenkaan saaneet toivomaansa revanssia, eivätkä kaikki alueen kunnanjohtajatkaan olleet enää samaa mieltä. Esko Joutsamo muistaa yhä lämmöllä Sodankylän siloista kunnanjohtaja Lasse Näsiä, joka ilmoitti Sirkka-myrskyn jälkeen vastustavansa puiston hakkuita, sillä asia oli hänen mielestään jo loppuun käsitelty.

”Ellei näiden myrskyjen jälkeen olisi tehty tätä ainoaa oikeaa päätöstä, myrskytuhojen korjuukäytäntö olisi voinut hyvinkin levitä kaikkialle Suomen luonnonsuojelualueille, Joutsamo arvelee.

Pohdimme hänen kanssaan vastikään tullutta ns. ötökkälakia, jonka yhteydessä vuosikymmenien takaiset äänenpainot ”tuholaisten takia tehtävistä terveyshakkuista” ovat jälleen nousseet esille.

Näyttää siltä, etteivät kaikki opi menneisyydestä koskaan mitään. Revanssi on yhä mahdollinen.

Ismo Tuormaa

Juttu julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 4/2014

The post Siunattu myrsky first appeared on Ismo Tuormaa - ympäristötoimittaja.

Aukotonta hakkuuta

Aukoton hakkuu, ylispuuhakkuu, jatkuva kasvatus…  Rakkaalla ja joidenkin myös oudoksumalla metsänhoitotavalla on monta nimeä. Selvää kuitenkin on, että yhä useampi metsänomistaja on valmis kokeilemaan vaihtoehtoa avohakkuille.

Innoforin työntekijä Juhani Saarikoski tarkastee itsestään syntynyttä kuusitaimikkoa jatkuvan kasvatuksen menetelmällä juuri hakatulla leimikolla Kärsämäellä.

Auton keula suuntautuu Kärsämäelle, Pohjois-Pohjanmaalle. Olen saanut vinkin, että niissä maisemissa metsän jatkuva kasvatus eli ilman aukkohakkuita tapahtuva metsänhoito voi taas hyvin.

Pitkällä matkalla keskelle ”ei mitään” ehdin muistella 30 vuoden takaisia aikoja ja kuuluisaksi noussutta metsänomistaja Takalan tapausta Pukkilassa. Silloin alun perin vain muutaman aarin suuruinen ylispuuhakkuu sai sikäläisen piirimetsälautakunnan lähes raivon partaalle ja johti lopulta lautakunnan vaatimaan kymmenien metsähehtaareiden pakkorauhoitukseen, oikeudenkäynteihin, valtavaan julkisuuteen ja metsänomistajan henkilökohtaiseen tragediaan.

Silloisia metsäoikeudenkäyntejä voi kuvata yhdellä sanalla: ahdistavaa.

Onkohan mikään muuttunut Suomessa sitten 1980-luvun lopun?

”Ihmiset eivät halua avohakkuita”

Juhani Saarikoski, 61, ottaa minut vastaan uudenkarhean omakotitalonsa rappusilla. Mies on töissä Innoforilla, yrityksessä joka tarjoaa metsänomistajille metsänhoitoa ilman aukkoja.

Myös ylispuuhakkuissa käytetään metsäkoneita ja tehdään metsäteitä. Metsätiet ovat tällöin kuitenkin yleensä talviteitä tai muuten kevyesti tehtyjä, joten ne taimettuvat metsässä nopeasti. Tämä metsä on juuri hakattu, mitä ei hevin uskoisi kuvasta.

”Ihmiset eivät yleensä halua metsiinsä avohakkuita. Ei niitä kukaan halua, jos metsää voi hoitaa muutenkin”, Juhani Saarikoski toteaa, kun on päästy tupaan ja kahvipöytään asti.

Ei halunnut metsänomistaja Takalakaan aikoinaan, mutta hänelle ei annettu vaihtoehtoja. Miksi nyt olisi toisin, vaikka lakeja ja asetuksia onkin hiljalleen ruuvattu sallivampaan suuntaan.

Mitä oikeastaan on ns. jatkuva kasvatus tai metsän yläharvennus?

Aiemmin 12 vuotta paikallisessa metsänhoitoyhdistyksessä työskennellyt Saarikoski vastailee rauhallisesti. Hän kertoo, että metsän yläharvennuksessa tavoitteena on lähinnä vain tukkien korjuu. Siinä sivussa syntyy myös hieman polttopuuta  ja sellupuuta tuskin nimeksikään. metsän laadusta toki riippuen.

Tavoitteena on, että metsä säilyy hakkuiden jälkeenkin koko ajan ”metsänä” eli metsä jää ns. peitteiseksi erikokoisine puineen. Myöskään maanpinnamuokkausta, heinikon torjuntaa tai uusien puuntaimien istutusta ei tarvita, sillä metsä siementää itse itseään ja hakkuiden jäljiltä jääneet pienet puut kurkottavat ylemmäksi saadessaan lisää valoa ja kasvutilaa. Myös puun laatu pysyy Saarikosken mukaan hyvänä eikä istutusmetsille tyypillisiä myyrä- ja hirvituhoja juuri ole.

Kun yläharvennushakkuu voidaan lisäksi toistaa jopa 15 vuoden välein, tämä kaikki tarkoittaa metsänomistajalle lihavampaa tilipussia ajan saatossa kulujen jäädessä pieniksi.

Suuret kertatulot vai pienet menot?

Jatkuvan kasvatuksen kannattajien mielestä mitään magiikkaa menetelmässä ei ole. Juuri tällä tavalla luotiin aikoinaan Suomen metsätalouden menestys ja etenkin hyvälaatuiset mäntymetsät ennen sotia. Koko menetelmä kaatui kuitenkin riitaan puiden ”harsinnan” metsiä heikentävästä vaikutuksesta.

Juhani Saarikosken mukaan vain harva metsänomistaja toivoo metsäänsä avohakkuita, jos vaihtoehtoja on tarjolla. Tämä kärsämäkeläinen metsä on juuri hakattu vaihtoehtoisella menetelmällä.

Lapsi meni tällöin pesuveden mukana, sanovat jatkuvan kasvatuksen kannattajat nyt. Tehometsätaloudesta leipänsä saavat ovat toista mieltä ja viittaavat jatkuvasti kasvaneisiin puumääriin Suomen metsissä. Nykymetsätalouden menetelmien vastustajien argumenttina ovat luonnon lisäksi metsänomistajan saama palkka periaatteella ”ei ne suuret tulot vaan pienet menot”.

Saarikosken mukaan metsänomistajat tietävät viime vuosikymmenien avohakkuumetsätalouden kokemusten perusteella, että aukkohakkuuta seuraa aina kymmenien vuosien ketju, joka vaatii paljon rahaa jatkuvine metsätöineen. Niinpä etenkin kaikki metsänhoidon vaiheet nähneet vanhemmat isännät ovat taas uudelleen kiinnostumassa aukottomasta metsänhoidosta.

”Viime kesänä meillä oli hakkuunäytös Kärsämäellä ja isännät tykkäsivät kovasti”, Juhani saarikoski vakuuttaa ja kertoo tukkisaannon olleen heillä hakkuissa noin 60 prosentin kieppeillä, mikä on todella paljon. Metsänhoidossa rahaa tulee parhaiten tukeista, ei niinkään sellupuusta.

Maininta kesähakkuusta särähtää kuitenkin korvaan ja Saarikoski selittää.

”Yleensä emme tee kesähakkuita lainkaan emmekä varsinkaan lintujen pesimäaikaan. Tässä tapauksessa isäntä kuitenkin halusi hakkuun ennen lumia, jolloin teimme sen loppukesästä”.

Metsänhoitoyhdistyksestä Innoforiin

Päätämme lähteä Juhani Saarikosken kanssa katsomaan lähellä olevaa, jo hakattua yläharvennuskohdetta sekä käydä samalla lähikylällä juttelemassa toisen isännän kanssa hänen metsänsä hakkuista. Matkalla kohteeseen lähes  ikänsä Kärsämäellä asunut Saarikoski kertoo uransa vaiheista.

”Olen pyörinyt metsissä  lapsesta saakka ja metsäalan opintojen ja metsäntyönjohtajakoulun jälkeen työskentelin paikallisessa metsänhoitoyhdistyksessä 12 vuotta, kunnes vaihdoin Innoforiin”.

Saarikoski kertoo, että metsänhoitoyhdistyksen töissä häntä häiritsi yksipuolisuus. Metsissä tehtiin mahdollisimman paljon kalliita ja Saarikosken mielestä tarpeettomiakin töitä.

”Yläharvennuksia ei juuri käytetty, vaikka siihen annettiin mahdollisuus metsälaissa”.

”Ja kuusikko… se on metsänhoitoyhdistysten mielestä aina laho, joten se pitää hakata sileäksi, maaperä käsitellä ja istuttaa uudelleen”, Saarikoski naurahtaa.

Nykyinen järjestelmä on Juhani saarikosken arvion mukaan päässyt niskan päälle myös siksi, että valtion tuet sekä metsänhoitoyhdistyksille että monille raskaille toimille metsissä vääristävät kilpailua. Vaihtoehtoa ei tällöin miehen mukaan selvitetä tarpeeksi.

”Isännät ovat meille ihmetelleet, että saivat (yläkarsinnan jälkeen) näin paljon tuloja, vaikka metsä näyttää hakkuun jälkeen yhä metsältä”.

Innofor on mainostanut toimintaansa paljolti suusta suuhun menetelmällä ja pitämällä metsänhoitonäytöksiä. Markkinointirahaa yrityksellä ei juurikaan ole, joten metsissä tehdyt työt saavat riittää mainoksiksi. Yhtiön asiakkaita ovat paljolti kunnat ja seurakunnat, mutta myös pienet jes keskisuuret metsänomistajat. Innofor tekee metsissä myös Metso-katselmuksia.

Saavumme tuoreelle hakkuupaikalle kymmenen minuutin ajomatkan jälkeen. Nimenomaan paikalle, sillä aukkoa maisemassa ei ole. Metsästä tosin puuttuvat suuret aihkipuut eikä maa- tai lahopuitakaan juuri näy. Maaperässä on metsäkoneiden ajourien vienoja jälkiä, jotka peittyvät hyvin käsittelemättömään varvikkokerrokseen ja jäljelle jääneiden pikkupuiden varjoihin.

”Metsä on täällä edelleen sen näköistä kuin metsän pitää olla. Jäljellä on kaikkia puulajeja kaikenkokoisina. Lisäksi täällä on marjoja ja metsoja”, innokkaana metsästäjänä tunnettu Juhani saarikoski sanoo.

Kohdemetsä on aiemmin hakattu noin 15 vuotta sitten ja uudelleen metsään päästään tukkitöihin taas 15 vuoden kuluttua. Tuloa metsästä kertyy siis paljon useammin kuin ns. normaalista metsänhoidosta, sillä menoja ei juuri ole.

Silti puunkorjuuta ei voi pitää minään nysväämisenä. hakkuut on tehty tavallisilla monitoimikoneilla, joiden kuljettajia on tosin opastettava paljon perusmetsänhoitoa tarkemmin.

”Iäksi raiskattu”

Siirrymme hakkuupaikalta naapurikylään neuvottelemaan seuraavasta kaupasta. haapajärven Aholan kylässä 70-kumppiset Tapio ja Henna Takala ottavat meidät lämpimästi vastaan. Lyhyen Juhani Saarikosken kanssa käydyn neuvottelun jälkeen kaupat syntyvät pienen metsälön ylispuuhakkuista. Mietin samalla, liekö nimi Takala jonkinlainen avohakkuita vastustavan metsänomistajan perusnimi Pukkilan ajoista alkaen. Tuskin, hauska sattuma silti.

Metsänomistaja Tapio Takala tarkastelee Juhani Saarikosken tekemää tarjousta metsälönsä hakkuista. Kauppa syntyy.

Miehet juttelevat vanhoista ajoista, jolloin metsissä ei tehty suuria aukkoja eikä varsinkaan maapohjaa käsitelty. Metsää käsiteltiin silloin vain ”pakosta”, sillä ”metsä oli maatilan pankki”.

”Kun normaalissa metsätaloudessa mietitään, miten tuohon saisi aukon, me mietimme. miten metsästä saisi mahdollisimman paljon rahaa ilman ainuttakaan aukkoa”, Juhani Saarikoski tokaisee. Takalat nyökyttelevät.

Saarikoski ja Takala kättelevät kaupan merkiksi. Aloitan pitkän matkan kohti kotia. Sadat, äestetyt hakkuuaukot reitin varrella iskevät entistäkin pahemmin silmään. Mietin, kannattaisiko Suomessa kasvattaa muutakin kuin korvasieniä ja hirvittävästi sellupuuta katoavalle teollisuudenalalle. Ja jos, niin miten?

Tämä metsä on juuri hakattu ylispuuhakkuilla. Jäljellä on paljon erikokoisia puita, eikä maaperää ole äestetty, joten metsä näyttää yhä metsältä. Yksi luontaisen metsänuudistamisen hyödyistä on metsän pienilmaston pysyminen suhteellisen vakiona. Se on monille jäkälille ja sienille välttämätöntä.

Tutkija samaa mieltä

Kotona Vantaalla siirryn nettiin ja selaan keskustelua eri-ikäisrakenteisten metsien kasvatuksesta. Kuten odotinkin, tätä uusvanhaa menetelmää joko rakastetaan tai vihataan. Netissä ei saa tolkkua menetelmän taloudellisesta tuloksesta. Perinteisen metsänhoidon kannattajien mielestä ylispuuhakkuut eivät tuota tarpeeksi hyvin.

Soitan menetelmää julkisuudessa puolustaneelle kansantaloudellisen metsäekonomian professori Olli Tahvoselle Helsingin yliopistoon. Kysyn perusteluja hänen kannalleen. Tahvonen antaa kolme, lyhyttä perustelua.

– Vastoin Suomen metsäntutkimukseen juurtunutta käsitystä metsän hoitaminen eri-ikäisrakenteisena näyttää olevan avohakkuun kanssa taloudellisesti täysin kilpailukykyistä. Se voi tuottaa alhaisemman kuutiotuoton mutta kuitenkin paremman taloudellisen tuloksen.

Metsäprofessori Tahvosen mukaan eri menetelmiä koskevan taloudellisen tutkimuksen keskeisenä hidasteena on eri-ikäisrakenteisia metsiä ja niiden kasvua kuvaavien ekologisten mallien puute. Suomessa ei esimerkiksi tiedetä luotettavasti, kuinka metsät uusiutuvat luonnollisesti ilman ihmisen toimenpiteitä.

– Suomessa on viime aikoina julkaistu useita tutkimuksia ja oppaita, joissa metsien hoito eri-ikäisrakenteisina on kuvattu virheellisellä taloudellisella mallilla. Näitä tuloksia ei voi pitää luotettavina, Olli Tahvonen linjaa kolmantena teesinään.

Teksti: Ismo Tuormaa
Kuvat: Juhani saarikoski ja Ismo Tuormaa

Perheyritys tähtää keskusteluun

Innofor on kahden suomalaisperheen omistama yritys, joka keskittyy tarjoamaan vaihtoehtoja suomalaiselle nykymetsänhoidolle. Yrityksen toinen omistaja, Marcus Walsh, sai idean Innoforin perustamisesta työskennellessään aikoinaan Keski-Euroopassa.

”Keski-Euroopassa ei ole enää pitkään aikaan ollut vastakkainasettelua näiden kahden metsänhoitotavan (ns. tavanomaisen metsänhoidon ja perinteisen yläharvennuksen) välillä.. Ajattelin, että se, mikä toimii taloudellisesti Keski-Euroopassa, toimii kyllä meilläkin”.

Aiemmin Walsh tunnettiin Suomessa etenkin toiminnastaan Birdlife-järjestössä ja muissa suomalaissa ja kansainvälisissä luontojärjestöissä. Walshin mielestä luonnon hyvinvointi voidaan yhdistää taloudelliseen metsänhoitoon.

”Innoforin toiminta alkoi vuonna 2007, mutta pääsimme vauhtiin vasta vuonna 2009. Pyrimme siihen, että metsän peitteisyys säilyy, maapohjaa ei revitä ja silti metsänomistaja saa metsistään hyvän korvauksen. metsä voi kaiken kaikkiaan paremmin”.

”Liikevaihtomme on kaksinkertaistunut joka vuosi ja tilauksia on jo ensi vuodellekin”.

Walsh ei kerro yrityksen liikevaihtoa, mutta sanoo sen olevan nyt 7-numeroinen. Työntekijöitäkin on nyt seitsemän.

Luontoharrastajana tunnettu Marcus Walsh sanoo, että Innofor tekee ”muutakin kuin hakkaa metsiä”.

”Koulutamme myös metsäammattilaisia ja kuntien metsänhoitajia. Kaikkiaan näyttää hyvältä. Metsänomistajat näyttävät palaavan takaisin luontoa kunnioittaviin metsänhoitomenetelmiin”.

Walsh myöntää, etteivät suomalaiset kunnat toimi yleensä metsissä yhtään sen paremmin kuin yksityisetkään metsänomistajat.

”Pitää tietoisesti jättää suuria lahopuita tai sitten luoda niitä, jättää rauhaan märät painanteet, metsoille tärkeät kohteet  ja suojelualueiden reunat. Metsätöitä ei pidä myöskään pidä tehdä kuin talvella, jolloin maaperä kestää yleensä paremmin”.

Marcus Walshin mukaan Innofor on toistaiseksi tehnyt noin sata leimikkoa ja hakkuita on suunniteltu 15 000–20 000 hehtaarin alueelle. Innoforilla on toistaiseksi kolme yksikköä, joista yksi pääkaupunkiseudulla, toinen Pirkanmaalla ja kolmas Pohjois-Pohjanmaalla.

”Innoforin vaikutus ei vielä näy kuin paikallisesti. Etenkin kunnat ja Pohjois-Pohjanmaa ovat ottaneet meidät hyvin vastaan”.

”Metsäkeskukset suhtautuvat meihin yleensä asiallisesti, vaikka mielivallan mahdollisuus toki on olemassa niin kauan, kuin viranomainen ei tunne asiaa. Tarkastuskäyntejä kohteillamme saisi tosin olla hieman vähemmän, sillä resurssimme eivät riitä jatkuviin tarkastuksiin”, Walsh sanoo.

Ismo Tuormaa

Julkaistu Ympäristö -lehdessä 8/2011

The post Ylispuuhakkuut ja jatkuva kasvatus kiinnostavat taas first appeared on Ismo Tuormaa - ympäristötoimittaja.