Julkaistu Ympäristö -lehdessä 8/2011
Aukotonta hakkuuta
Aukoton hakkuu, ylispuuhakkuu, jatkuva kasvatus… Rakkaalla ja joidenkin myös oudoksumalla metsänhoitotavalla on monta nimeä. Selvää kuitenkin on, että yhä useampi metsänomistaja on valmis kokeilemaan vaihtoehtoa avohakkuille.
Innoforin työntekijä Juhani Saarikoski tarkastee itsestään syntynyttä kuusitaimikkoa jatkuvan kasvatuksen menetelmällä juuri hakatulla leimikolla Kärsämäellä.
Auton keula suuntautuu Kärsämäelle, Pohjois-Pohjanmaalle. Olen saanut vinkin, että niissä maisemissa metsän jatkuva kasvatus eli ilman aukkohakkuita tapahtuva metsänhoito voi taas hyvin.
Pitkällä matkalla keskelle ”ei mitään” ehdin muistella 30 vuoden takaisia aikoja ja kuuluisaksi noussutta metsänomistaja Takalan tapausta Pukkilassa. Silloin alun perin vain muutaman aarin suuruinen ylispuuhakkuu sai sikäläisen piirimetsälautakunnan lähes raivon partaalle ja johti lopulta lautakunnan vaatimaan kymmenien metsähehtaareiden pakkorauhoitukseen, oikeudenkäynteihin, valtavaan julkisuuteen ja metsänomistajan henkilökohtaiseen tragediaan.
Silloisia metsäoikeudenkäyntejä voi kuvata yhdellä sanalla: ahdistavaa.
Onkohan mikään muuttunut Suomessa sitten 1980-luvun lopun?
”Ihmiset eivät halua avohakkuita”
Juhani Saarikoski, 61, ottaa minut vastaan uudenkarhean omakotitalonsa rappusilla. Mies on töissä Innoforilla, yrityksessä joka tarjoaa metsänomistajille metsänhoitoa ilman aukkoja.
Myös ylispuuhakkuissa käytetään metsäkoneita ja tehdään metsäteitä. Metsätiet ovat tällöin kuitenkin yleensä talviteitä tai muuten kevyesti tehtyjä, joten ne taimettuvat metsässä nopeasti. Tämä metsä on juuri hakattu, mitä ei hevin uskoisi kuvasta.
”Ihmiset eivät yleensä halua metsiinsä avohakkuita. Ei niitä kukaan halua, jos metsää voi hoitaa muutenkin”, Juhani Saarikoski toteaa, kun on päästy tupaan ja kahvipöytään asti.
Ei halunnut metsänomistaja Takalakaan aikoinaan, mutta hänelle ei annettu vaihtoehtoja. Miksi nyt olisi toisin, vaikka lakeja ja asetuksia onkin hiljalleen ruuvattu sallivampaan suuntaan.
Mitä oikeastaan on ns. jatkuva kasvatus tai metsän yläharvennus?
Aiemmin 12 vuotta paikallisessa metsänhoitoyhdistyksessä työskennellyt Saarikoski vastailee rauhallisesti. Hän kertoo, että metsän yläharvennuksessa tavoitteena on lähinnä vain tukkien korjuu. Siinä sivussa syntyy myös hieman polttopuuta ja sellupuuta tuskin nimeksikään. metsän laadusta toki riippuen.
Tavoitteena on, että metsä säilyy hakkuiden jälkeenkin koko ajan ”metsänä” eli metsä jää ns. peitteiseksi erikokoisine puineen. Myöskään maanpinnamuokkausta, heinikon torjuntaa tai uusien puuntaimien istutusta ei tarvita, sillä metsä siementää itse itseään ja hakkuiden jäljiltä jääneet pienet puut kurkottavat ylemmäksi saadessaan lisää valoa ja kasvutilaa. Myös puun laatu pysyy Saarikosken mukaan hyvänä eikä istutusmetsille tyypillisiä myyrä- ja hirvituhoja juuri ole.
Kun yläharvennushakkuu voidaan lisäksi toistaa jopa 15 vuoden välein, tämä kaikki tarkoittaa metsänomistajalle lihavampaa tilipussia ajan saatossa kulujen jäädessä pieniksi.
Suuret kertatulot vai pienet menot?
Jatkuvan kasvatuksen kannattajien mielestä mitään magiikkaa menetelmässä ei ole. Juuri tällä tavalla luotiin aikoinaan Suomen metsätalouden menestys ja etenkin hyvälaatuiset mäntymetsät ennen sotia. Koko menetelmä kaatui kuitenkin riitaan puiden ”harsinnan” metsiä heikentävästä vaikutuksesta.
Juhani Saarikosken mukaan vain harva metsänomistaja toivoo metsäänsä avohakkuita, jos vaihtoehtoja on tarjolla. Tämä kärsämäkeläinen metsä on juuri hakattu vaihtoehtoisella menetelmällä.
Lapsi meni tällöin pesuveden mukana, sanovat jatkuvan kasvatuksen kannattajat nyt. Tehometsätaloudesta leipänsä saavat ovat toista mieltä ja viittaavat jatkuvasti kasvaneisiin puumääriin Suomen metsissä. Nykymetsätalouden menetelmien vastustajien argumenttina ovat luonnon lisäksi metsänomistajan saama palkka periaatteella ”ei ne suuret tulot vaan pienet menot”.
Saarikosken mukaan metsänomistajat tietävät viime vuosikymmenien avohakkuumetsätalouden kokemusten perusteella, että aukkohakkuuta seuraa aina kymmenien vuosien ketju, joka vaatii paljon rahaa jatkuvine metsätöineen. Niinpä etenkin kaikki metsänhoidon vaiheet nähneet vanhemmat isännät ovat taas uudelleen kiinnostumassa aukottomasta metsänhoidosta.
”Viime kesänä meillä oli hakkuunäytös Kärsämäellä ja isännät tykkäsivät kovasti”, Juhani saarikoski vakuuttaa ja kertoo tukkisaannon olleen heillä hakkuissa noin 60 prosentin kieppeillä, mikä on todella paljon. Metsänhoidossa rahaa tulee parhaiten tukeista, ei niinkään sellupuusta.
Maininta kesähakkuusta särähtää kuitenkin korvaan ja Saarikoski selittää.
”Yleensä emme tee kesähakkuita lainkaan emmekä varsinkaan lintujen pesimäaikaan. Tässä tapauksessa isäntä kuitenkin halusi hakkuun ennen lumia, jolloin teimme sen loppukesästä”.
Metsänhoitoyhdistyksestä Innoforiin
Päätämme lähteä Juhani Saarikosken kanssa katsomaan lähellä olevaa, jo hakattua yläharvennuskohdetta sekä käydä samalla lähikylällä juttelemassa toisen isännän kanssa hänen metsänsä hakkuista. Matkalla kohteeseen lähes ikänsä Kärsämäellä asunut Saarikoski kertoo uransa vaiheista.
”Olen pyörinyt metsissä lapsesta saakka ja metsäalan opintojen ja metsäntyönjohtajakoulun jälkeen työskentelin paikallisessa metsänhoitoyhdistyksessä 12 vuotta, kunnes vaihdoin Innoforiin”.
Saarikoski kertoo, että metsänhoitoyhdistyksen töissä häntä häiritsi yksipuolisuus. Metsissä tehtiin mahdollisimman paljon kalliita ja Saarikosken mielestä tarpeettomiakin töitä.
”Yläharvennuksia ei juuri käytetty, vaikka siihen annettiin mahdollisuus metsälaissa”.
”Ja kuusikko… se on metsänhoitoyhdistysten mielestä aina laho, joten se pitää hakata sileäksi, maaperä käsitellä ja istuttaa uudelleen”, Saarikoski naurahtaa.
Nykyinen järjestelmä on Juhani saarikosken arvion mukaan päässyt niskan päälle myös siksi, että valtion tuet sekä metsänhoitoyhdistyksille että monille raskaille toimille metsissä vääristävät kilpailua. Vaihtoehtoa ei tällöin miehen mukaan selvitetä tarpeeksi.
”Isännät ovat meille ihmetelleet, että saivat (yläkarsinnan jälkeen) näin paljon tuloja, vaikka metsä näyttää hakkuun jälkeen yhä metsältä”.
Innofor on mainostanut toimintaansa paljolti suusta suuhun menetelmällä ja pitämällä metsänhoitonäytöksiä. Markkinointirahaa yrityksellä ei juurikaan ole, joten metsissä tehdyt työt saavat riittää mainoksiksi. Yhtiön asiakkaita ovat paljolti kunnat ja seurakunnat, mutta myös pienet jes keskisuuret metsänomistajat. Innofor tekee metsissä myös Metso-katselmuksia.
Saavumme tuoreelle hakkuupaikalle kymmenen minuutin ajomatkan jälkeen. Nimenomaan paikalle, sillä aukkoa maisemassa ei ole. Metsästä tosin puuttuvat suuret aihkipuut eikä maa- tai lahopuitakaan juuri näy. Maaperässä on metsäkoneiden ajourien vienoja jälkiä, jotka peittyvät hyvin käsittelemättömään varvikkokerrokseen ja jäljelle jääneiden pikkupuiden varjoihin.
”Metsä on täällä edelleen sen näköistä kuin metsän pitää olla. Jäljellä on kaikkia puulajeja kaikenkokoisina. Lisäksi täällä on marjoja ja metsoja”, innokkaana metsästäjänä tunnettu Juhani saarikoski sanoo.
Kohdemetsä on aiemmin hakattu noin 15 vuotta sitten ja uudelleen metsään päästään tukkitöihin taas 15 vuoden kuluttua. Tuloa metsästä kertyy siis paljon useammin kuin ns. normaalista metsänhoidosta, sillä menoja ei juuri ole.
Silti puunkorjuuta ei voi pitää minään nysväämisenä. hakkuut on tehty tavallisilla monitoimikoneilla, joiden kuljettajia on tosin opastettava paljon perusmetsänhoitoa tarkemmin.
”Iäksi raiskattu”
Siirrymme hakkuupaikalta naapurikylään neuvottelemaan seuraavasta kaupasta. haapajärven Aholan kylässä 70-kumppiset Tapio ja Henna Takala ottavat meidät lämpimästi vastaan. Lyhyen Juhani Saarikosken kanssa käydyn neuvottelun jälkeen kaupat syntyvät pienen metsälön ylispuuhakkuista. Mietin samalla, liekö nimi Takala jonkinlainen avohakkuita vastustavan metsänomistajan perusnimi Pukkilan ajoista alkaen. Tuskin, hauska sattuma silti.
Metsänomistaja Tapio Takala tarkastelee Juhani Saarikosken tekemää tarjousta metsälönsä hakkuista. Kauppa syntyy.
Miehet juttelevat vanhoista ajoista, jolloin metsissä ei tehty suuria aukkoja eikä varsinkaan maapohjaa käsitelty. Metsää käsiteltiin silloin vain ”pakosta”, sillä ”metsä oli maatilan pankki”.
”Kun normaalissa metsätaloudessa mietitään, miten tuohon saisi aukon, me mietimme. miten metsästä saisi mahdollisimman paljon rahaa ilman ainuttakaan aukkoa”, Juhani Saarikoski tokaisee. Takalat nyökyttelevät.
Saarikoski ja Takala kättelevät kaupan merkiksi. Aloitan pitkän matkan kohti kotia. Sadat, äestetyt hakkuuaukot reitin varrella iskevät entistäkin pahemmin silmään. Mietin, kannattaisiko Suomessa kasvattaa muutakin kuin korvasieniä ja hirvittävästi sellupuuta katoavalle teollisuudenalalle. Ja jos, niin miten?
Tämä metsä on juuri hakattu ylispuuhakkuilla. Jäljellä on paljon erikokoisia puita, eikä maaperää ole äestetty, joten metsä näyttää yhä metsältä. Yksi luontaisen metsänuudistamisen hyödyistä on metsän pienilmaston pysyminen suhteellisen vakiona. Se on monille jäkälille ja sienille välttämätöntä.
Tutkija samaa mieltä
Kotona Vantaalla siirryn nettiin ja selaan keskustelua eri-ikäisrakenteisten metsien kasvatuksesta. Kuten odotinkin, tätä uusvanhaa menetelmää joko rakastetaan tai vihataan. Netissä ei saa tolkkua menetelmän taloudellisesta tuloksesta. Perinteisen metsänhoidon kannattajien mielestä ylispuuhakkuut eivät tuota tarpeeksi hyvin.
Soitan menetelmää julkisuudessa puolustaneelle kansantaloudellisen metsäekonomian professori Olli Tahvoselle Helsingin yliopistoon. Kysyn perusteluja hänen kannalleen. Tahvonen antaa kolme, lyhyttä perustelua.
– Vastoin Suomen metsäntutkimukseen juurtunutta käsitystä metsän hoitaminen eri-ikäisrakenteisena näyttää olevan avohakkuun kanssa taloudellisesti täysin kilpailukykyistä. Se voi tuottaa alhaisemman kuutiotuoton mutta kuitenkin paremman taloudellisen tuloksen.
Metsäprofessori Tahvosen mukaan eri menetelmiä koskevan taloudellisen tutkimuksen keskeisenä hidasteena on eri-ikäisrakenteisia metsiä ja niiden kasvua kuvaavien ekologisten mallien puute. Suomessa ei esimerkiksi tiedetä luotettavasti, kuinka metsät uusiutuvat luonnollisesti ilman ihmisen toimenpiteitä.
– Suomessa on viime aikoina julkaistu useita tutkimuksia ja oppaita, joissa metsien hoito eri-ikäisrakenteisina on kuvattu virheellisellä taloudellisella mallilla. Näitä tuloksia ei voi pitää luotettavina, Olli Tahvonen linjaa kolmantena teesinään.
Teksti: Ismo Tuormaa
Kuvat: Juhani saarikoski ja Ismo Tuormaa
Perheyritys tähtää keskusteluun
Innofor on kahden suomalaisperheen omistama yritys, joka keskittyy tarjoamaan vaihtoehtoja suomalaiselle nykymetsänhoidolle. Yrityksen toinen omistaja, Marcus Walsh, sai idean Innoforin perustamisesta työskennellessään aikoinaan Keski-Euroopassa.
”Keski-Euroopassa ei ole enää pitkään aikaan ollut vastakkainasettelua näiden kahden metsänhoitotavan (ns. tavanomaisen metsänhoidon ja perinteisen yläharvennuksen) välillä.. Ajattelin, että se, mikä toimii taloudellisesti Keski-Euroopassa, toimii kyllä meilläkin”.
Aiemmin Walsh tunnettiin Suomessa etenkin toiminnastaan Birdlife-järjestössä ja muissa suomalaissa ja kansainvälisissä luontojärjestöissä. Walshin mielestä luonnon hyvinvointi voidaan yhdistää taloudelliseen metsänhoitoon.
”Innoforin toiminta alkoi vuonna 2007, mutta pääsimme vauhtiin vasta vuonna 2009. Pyrimme siihen, että metsän peitteisyys säilyy, maapohjaa ei revitä ja silti metsänomistaja saa metsistään hyvän korvauksen. metsä voi kaiken kaikkiaan paremmin”.
”Liikevaihtomme on kaksinkertaistunut joka vuosi ja tilauksia on jo ensi vuodellekin”.
Walsh ei kerro yrityksen liikevaihtoa, mutta sanoo sen olevan nyt 7-numeroinen. Työntekijöitäkin on nyt seitsemän.
Luontoharrastajana tunnettu Marcus Walsh sanoo, että Innofor tekee ”muutakin kuin hakkaa metsiä”.
”Koulutamme myös metsäammattilaisia ja kuntien metsänhoitajia. Kaikkiaan näyttää hyvältä. Metsänomistajat näyttävät palaavan takaisin luontoa kunnioittaviin metsänhoitomenetelmiin”.
Walsh myöntää, etteivät suomalaiset kunnat toimi yleensä metsissä yhtään sen paremmin kuin yksityisetkään metsänomistajat.
”Pitää tietoisesti jättää suuria lahopuita tai sitten luoda niitä, jättää rauhaan märät painanteet, metsoille tärkeät kohteet ja suojelualueiden reunat. Metsätöitä ei pidä myöskään pidä tehdä kuin talvella, jolloin maaperä kestää yleensä paremmin”.
Marcus Walshin mukaan Innofor on toistaiseksi tehnyt noin sata leimikkoa ja hakkuita on suunniteltu 15 000–20 000 hehtaarin alueelle. Innoforilla on toistaiseksi kolme yksikköä, joista yksi pääkaupunkiseudulla, toinen Pirkanmaalla ja kolmas Pohjois-Pohjanmaalla.
”Innoforin vaikutus ei vielä näy kuin paikallisesti. Etenkin kunnat ja Pohjois-Pohjanmaa ovat ottaneet meidät hyvin vastaan”.
”Metsäkeskukset suhtautuvat meihin yleensä asiallisesti, vaikka mielivallan mahdollisuus toki on olemassa niin kauan, kuin viranomainen ei tunne asiaa. Tarkastuskäyntejä kohteillamme saisi tosin olla hieman vähemmän, sillä resurssimme eivät riitä jatkuviin tarkastuksiin”, Walsh sanoo.
Ismo Tuormaa
Julkaistu Ympäristö -lehdessä 8/2011
