Jauholan Antti, 75, on elänyt koko elämänsä Suomen kauneimmassa paikassa ilman sähköä, puhelinta, autoa ja kunnan vesijohtoa. Nyt menossa voi olla viimeinen kesä..
Se tapahtui toissa talvena, perjantaina 13. helmikuuta, kun Antti Nevalainen, jota kotitilansa mukaan kutsutaan myös Jauholan Antiksi, lähti taas kauppareissulle. Ensin pari kilometriä suksilla ja sitten mustalla, vaihteettomalla Helkama-polkupyörällä kohti 11 kilometrin päässä sijaitsevaa Kolin kylän uusvanhaa Osuuskauppaa.
Muutaman kilometrin polkemisen jälkeen vastaan tuli punainen auto kapean tien väärällä puolella.. Autoa kuljettanut, kännykkään puhunut mies ei vaivautunut edes pysähtymään, kun auto töytäisi Antin pyörineen tienojaan. Antin jalkaan sattui vietävästi, mutta hän arveli jalan vain saaneen tärskyn. Niinpä Antti sitten pyöräili kauppaan, teki ostoksensa, polki kapeaa pikkutietä takaisin toisenkin peninkulman ja yritti takaisin suksille.
Tämä vaan ei enää onnistunutkaan. Antin piti panna sukset mahan alle ja vetää itsensä käsivoimillaan lähimpään taloon, jonne oli onneksi matkaa vain pari sataa metriä. Sairaalassa Antin reiteen pantiin kolme pitkää ruuvia, jotka saisivat seurata miestä hautaan saakka. Antti oli polkenut yli 20 kilometriä talvitietä reisiluu haljenneena.
Tiettömän tien valoton mökki
Anttia ei tee jutun arvoiseksi ainoastaan se, että hänen edestakainen kauppamatkansa suksilla ja polkupyörällä on 26 kilometriä ja pankkimatkansa samoilla välineillä 44 kilometriä. Eikä edes se, että mies on 75-vuotias ja on asunut koko ikänsä syntymäkodissaan ilman sähköä, puhelinta, autoa ja kunnallista vesi- ja viemärijohtoa. Vielä ennen sotia näin eli puolet Suomen kansasta. Antti vain on aikakautensa viimeisiä, pala Suomen historiaa omansa ohella.
Edes Tilastokeskus ei osaa kertoa, kuinka monta ihmistä elää Suomessa yhä kuten Antti. Jos pitäisi veikata, sanoisin alle kymmenen, jos asunnottomat alkoholistit lasketaan pois. Ja sellaisesta Antti on kaukana..
Matka Antti Nevalaisen tilalle Jauholaan on yksinkertainen. Valitset vain Kolilta oikean tien, ajat sen loppuun ja käännyt puolen tusinaa kertaa aina vain pienemmälle tielle, kunnes autotiet loppuvat kokonaan. Kävellen kuljetun jyrkän rinteen puolivälissä aukeaa vihdoin vuosisatainen pihapiiri, sen alla vuonomainen järvi saarineen, johon taas heijastuu vastapäisen jylhän vaaran silhuetti. Ei ole ihme, että paikkaa on kehuttu Suomen kauneimmaksi.
Järven yllä lentää joutsenpari. Lintujen konsertti työntyy muutenkin tajuntaan, sillä tässä meluttomassa maailmassa jokainen hyönteisenkin siivenisku kuuluu kirkkaana. Punamullatun, vaatimattoman mökin ovea koputtaessa ovelle ilmestyy Antti Nevalainen. Miehellä on yhä onnettomuustalvi mielessä.
“Kun ne panivat minut sieltä sairaalasta pois jo kolmen viikon jälkeen, oli elämä täällä aluksi vähän vaikeaa. Saunankin lämmitin niin, vedin lumikolassa sangot saunaan. Sidoin niskan taakse kolan narut ja vedin”.
Jos joku toinen kertoisi vetäneensä tuossa iässä, metrisessä lumihangessa lumikolassa vesisankoja satakunta metriä, talolta saunaan reisiluu vain kuukautta aiemmin haljenneena, sanoisin, että hän puhuu roskaa. Antin tarina on kuitenkin helppo uskoa. Hänellä ei näet ole ollut elämässään juurikaan vaihtoehtoja.
Jäätyvät hiukset, palavat kengät
Antti syntyi Herajärven rantatilalle vuonna 1930, kun Suomi juuri pinnisteli pois kansalaissodan muistoista. Perheeseen kuului “sama äiti ja eri isä” kuin vanhemmalla siskolla, 1-2 lehmää, hevonen, joskus vuohi, lampaita ja joukko kanoja. Samanlaisia 14,5 hehtaarin tiloja oli Suomessa tuolloin tuhansia, pienempiäkin. Leipä saatiin kivisestä pellosta ja metsätöistä, joihin Anttikin joutui jo poikasena, 14-vuotiaana..
“Pielisjoen salon kämpässä hiukset jäätyivät nukkuessa seinään kiinni. Minulla ei aluksi ollut myöskään saappaita, vain puupohjaiset kengät, joihin oli ommeltu siannahkaiset varret. Savotassa kaveri sanoi, ettei tuollaisilla voi töitä tehdä ja hankki minulle ensimmäiset, uudet nahkasaappaani”, Antti sanoo silmät vieläkin loistaen.
Antti ei olisi kuitenkaan Antti, ellei hänelle olisi käynyt nahkasaappaidenkin kanssa hassusti. Saappaiden pohjat näet paloivat nukkuessa nuotiolla jalat tulta vasten. Kun mies kertoo, miten hänelle tuolloin puristui kyynel silmään, mietin tahtomattani samoissa maisemissa kuvattua Markku Pölösen viimeisintä elokuvaa, oodia suomalaisen syrjäkylän tukkijätkille. Antin saapastarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu..
“Kaveri sanoi, että älä Antti ole milläsikään ja hankki minulle saappaisiin uudet kumiterät. Ai, että ne olivat hyvät kengät”.
Katson Antin kotisaappaita, joiden kärjistä irvistävät nytkin varpaat esiin. On Antilla toki muitakin jalkineita; kunnolliset, vanhanmalliset lapikkaat ja oikein Gore-tex – malliset, turkisvuoratut saappaat hyvässä tallessa kaapin perukoilla. Antti esittelee kenkäaarrettaan ylpeänä ja panee kengät sitten visusti takaisin kaappiin. Saappaiden sisälle hän sulloo papereita kosteutta imemään.
“Ensi talvena, ensi talvena…”
Tervetuloa-matto tuolin selkämyksellä
Tuvan hiljaisuus ja pienten ikkunoiden luoma pimeys on rauhoittavaa. Antin itse muuraamasta uunista huokuu lämmin ja nukuttava lämpö kaikkialle tupaan. Tuvan toisella laidalla on sänky ja sängyn vieressä keinutuoli sekä Antin itse tekemä pahkapöytä. Keittiön kaappi on sellainen kuin ennen kaikissa taloissa, vankan puinen, vihreäksi maalattu ja täynnä lokeroita. Ikkunoissa ei ole verhoja, mutta eipä ole naapureitakaan. Lähin lienee vastapäiseen niemeen mökkiä rakentava paikkakuntalainen.
Tupa on karuudessaan silmiinpistävän siisti, jopa niin siisti, että jostain saatu tai ostettu Tervetuloa-ovimatto on nostettu tuolin selkämykselle turvaan. Näin ei ole ollut aina.
“Kun isä aikoinaan kuoli, purin vanhan muuriuunin. Sen sisällä oli niin paljon torakoita, että kannoimme niitä äidin kanssa kaksi päivää ämpärillä nuotioon poltettaviksi. Sen jälkeen ei ole torakoita näkynyt”.
“Ja kun lähellä sijainnut leirintäalue lopetettiin, karkasi sen kaatopaikalta valtavia rottalaumoja lähiseudun taloihin. Niitä sitten tapettiin kaikilla mahdollisilla aseilla”.
Talossa ei ole lainkaan sähköä, eikä puhelinta. Ei ole koskaan ollut, eikä koskaan tulekaan, ainakaan Antin aikana. Kerran, kun valtio tarjosi 1970- ja 80-luvuilla avustusta sähköttömien talouksien sähköistämiseen, valon tulo korpimökkiin oli jo lähellä.
“Silloin tilasin tänne sähköt, mutta ne vetivätkin ne vikapaikkaan, tuonne toiselle mökille. Minua juksasivat. Silloin olisin ottanut sähköt, mutta nyt en enää ajattelekaan, toinen jalka haudassa ja toinen haudan partaalla”.
Ainakaan silmien takia Antti ei sähköä tarvitse. Mies näkee 75-vuotiaana kuin kotka. Ja kehuu vanhanaikaisen voin näköä ylläpitäviä ominaisuuksia. Lehdetkin mies lukee ilman laseja, jos lehtiä vain olisi.
“Minulle tuli aikoinaan lehti tuonne kylään postilaatikkoon, mutta sieltä turistit ottivat usein lehden ja joskus palauttivat vasta päivien päästä likaisena ja luettuna, joskus ei ollenkaan. Nyt minulle ei lehtiä enää tule”.
Sairaalassa ollessaan Antti sai lukea päivän lehtiä kyllikseen, mutta televisiota hän ei innostunut.
“Kaikenlaista roskaa sieltä tuli. Sanoin, että pankaa kiinni”.
Radio on ikkuna ulos
Radio onkin Antille hänen kotonaan ainoa sähköinen side muuhun maailmaan. Radiota hän kuuntelee päivittäin, etenkin Yleisradion peruskanavaa. Nyt siellä kuuluu laulavan Maarit Vantaan Hiekkaharjusta, 550 kilometrin päästä Antin Kolin mökistä.
“Ai että minä tykkään radiosta, Antti sanoo ja vertailee eri patterilaatujen kestävyyttä. En väitä vastaan. Antin kokemus on tälläkin alalla ylivoimainen.
Savusaunan lämmetessä rapsuttelemme kissoja pihassa. Tosin ne ovat aika säikkyjä ja kellahtavat selälleen vain Antin läheisyydessä. Yhdellä kissoista, liekö Mara, Mosse vai Misa, on vain pieni töpöhäntä.
“Lähdin kerran marjametsään ja kissa tuli kaveriksi. Äkkiä kuului kauheaa huutoa ja löysin kissan puusta ilman häntää, joka oli alla olevan ilveksen suussa”.
Antti kertoo tämänkin tarinan ilman erityisiä tehosteita. Sellaista sattuu näillä selkosilla. Karhukin on tullut vastaan, mitä sitten. Luontoa ei tarvitse pelätä niin kuin joitain ihmisiä..
Niin kuin sellaisia, jotka seitsemän vuotta sitten koputtivat Antin oveen keskellä yötä. Pihalla oli kolme tuntematonta miestä, joista yksi istui autossa huppu päässä. Lähes 70-vuotias Antti vetäisi ensimmäiseksi ovea kolkuttanutta miestä nyrkillä keskelle naamaa savotoissa saaduin opein ja heitti toisen sitten sylipainissa tantereeseen. Miehet lähtivät livohkaan eivätkä palanneet..
Näin hän ainakin kertoo. Uskon mielelläni.
Aina eivät asiat ole menneet näin hyvin. Kerran Antin karjalankarhukoira Pomon naama lyötiin isännän poissa ollessa nenänjuuresta pistolapiolla lyttyyn. Koira selvisi, mutta se tuli ihmisille araksi ja vihamieliseksi. Niinpä se piti lopettaa.
Toisen kerran Antin vaivalla keräämät ja säilömät marjat varastettiin Antin jääkaappina käyttämästä lähteestä. Kaikenlaisia juoppoja Antin pihalla on muutenkin käynyt ajoittain uhoamassa, vaikkei sitä näillä selkosilla hevin uskoisi. Kai se vain on huonoa onnea. Muutama juoppo korvessa vastaa häirintäteholtaan satoja juoppoja kaupungissa, jossa niitä sentään pääsee karkuun. Täällä ei juokseminen auta.
Eikö Anttia pelota?
“Ei ole tähän asti pelottanut. Jos joku tulee aiheettomasti, niin siten olen kohdellut”.
Maisema – not for sale
Maisema Antin pihalta on niin täydellinen, että se on ikuistettu jo moniin kirjoihinkin. Seinällä roikkuvassa Markku Tanon valokuvassa Antilla on vielä laitumella lampaitakin. Nyt niitä ei enää ole. On vain kaksi kokonaista ja yksi hännätön kissa, joita kaikkia Antti hellittelee. Sairaalassakin hänellä oli huoli kissoista ja sisällä ikkunalaudalla kauniisti kukkivista kahdesta StPauliasta. Hellästi Antti suojaa toisen kukista paperinpalasella liialta auringonvalolta.
Lampaita ei Antilla ole ikävä, hevosta kylläkin.
“Kun olin aivan nuori poika, niin hevonen oli pakko saada keinolla, millä hyvänsä. Niinpä sitten tein mitä tahansa työtä, ja hevosen sain.
Antin ensimmäinen hevonen kuoli kuitenkin odottamattomaan ja äkilliseen tautiin savotassa. Uusia liinaharjoja kuitenkin tuli ja meni. Niistä viimeisen Antti hyvästeli vedet silmissä makkaratehtaalle. Nyt jäljellä eivät ole enää kuin suitset, reet sekä kesäkärryt piilossa savuriihessä.
“Hevonen oli minulle niin tärkeä”, Antti sanoo vieläkin surua äänessään.
Veroherrat panivat hevosen Antin mukaan omaisuusverolle, eikä veroja ollut Antilla varaa maksaa. Niin lähti polle Jauholasta, niin kuin paikalla vierailleet naisetkin.
On Anttia tosin kosittukin, viimeksi sairaalassa peräti kahden naisen voimin karkauspäivänä.
“Vereviä ja vahvoja olivat. Nyt vähän kaduttaa, että annoin rukkaset”, Antti miettii.
Mutta on Antti naistakin saanut elämänsä aikana maistaa,.
“Kyllä niitä tyttöjä riitti, kun asuin vielä tuossa pihan aitassa. Tulivat yöllä koputtelemaan ovelle, että nukutko sinä jo Antti”.
“Kun sitten muutin sisälle taloon, eivät enää koputelleet. Arastivat kai vähän, kun äitikin nukkui siellä”.
Äidin kuoltua Antti eli vuosia erään naisen kanssa. Tämä joutui kuitenkin muuttamaan lopulta huonojalkaisena takaisin omaan mökkiinsä, jossa oli sähköt. Antti käy vielä entistä kumppaniaan katsomassa. Kolin alueella asuu Antille pari muutakin sopivaa morsianehdokasta, eräs jopa yksikseen erakkona kuten Anttikin, tosin valojen kanssa. Mäen molemmin puolin kaksi yksinäistä.
“Kun vielä jalka paranee, niin kyllä minä naisen itselleni katson”, Antti sanoo leikillään. Vaikka on sitä huonompikuntoisiakin naitu, kuin tämä yhden aspiriinin mies. Yhden ainoan aspiriinin Antti on näet elämässään syönyt hammassärkyyn, senkin kuulemma turhaan.
“Eivät ne lääkkeet mitään paranna, turruttavat vain,. Niin se lääkärikin myönsi, kun sen sille sanoin.
“Koskenkorvaa otin tuossa eräänä aamuna puoli kuppia”, Antti toteaa kuin anteeksi pyydellen mennessämme saunaan. Saunan ovelta aukeaa huikaiseva maisema alas rinnettä kohti pieniä saaria, jotka kimmeltävät järvessä kuin korut.
Uraanimiehet tulivat – ja menivät
Antin mukaan tuossa samaisessa postikorttirinteessä mitattiin 1950-luvun lopulla Kolin lupaavimmat uraanipitoisuudet syvälle kallioon tehdyistä reistä. Juuri Jauholan tilan kohdalle piti näet perustaa Suomen ensimmäinen uraanikaivos. Siksi autotie vedettiin lähes Antin tilalle asti. Koekuopat ammottavat vieläkin puoli kilometriä Antin mökistä ylärinteeseen.
“Koettivat ne tämän tilan minulta silloin ostaa. Sanoivat, että myy vain ja rahaa tarjosivat”.
“Pyysivät töihinkin. Sanoin, etten lähde surmanloukkuun, vaan ennemmin pöllimetsään. Kun katkua nousi porausreistä, panin ne täyteen sammalta ja puuta niin, että katku loppui”.
Alla makaavasta järvestä Antti on pyytänyt ja pyytää kaikenlaista kalaa “kyllästymiseen saakka”. Haukea, lahnaa, ja siikaa nousee solkenaan. Aikanaan tuli myös nieriöitä ja muikkua, mutta ei enää.
Antin rikkaus onkin maisemassa, aamuisin herättävissä joutsenissa sekä pihan perinteisissä ja Antin tarkasti vaalimissa perinnekasveissa. Jauholan isäntä esitteleekin ylpeänä ukonhatut, saniaiset akilleat ja itse istuttamansa koiranheisipuun. Perhoset lentelevät rinteessä kuin vimmatut kesää itseensä imien.
Antin maisemaa ovat himoinneet muutkin kuin uraanikaivosmiehet. 80-luvun nousukauden aikana taivaalla pörisi jos jonkinlaista vesitasoa ja helikopteria katsellen Antin tiluksia ahnein silmin. Tulipa eräs öykkäri kerran pihaankin ja sanoi, että ostan tämän paikan, mikä on hinta.
Antti heitti öykkärin matkoihinsa niin kuin muutkin kutsumattomat vieraat.
Paljon kiusallisempi tilanne Antille tuli silloin kun eräs helsinkiläisen kulttuurisuvun sivistynyt edustaja kysyi Antilta, paljonko Suomen kaunein tila maksaisi. Antti sanoi lystillään, että “kaksi miljoonaa” silloista markkaa. Kului tovi ja suvun miehet ilmoittivat keränneensä rahat ja tulevansa allekirjoittamaan kauppakirjaa.
“Silloin näin kyynelet äitini silmissä ja tajusin, etten voi myydä hänen kotiaan. En ole koskaan elämässäni joutunut karkaamaan metsään ihmisiä pakoon, mutta silloin karkasin”.
Antti piiloitteli metsässä pitkään ja tuli takaisin, vasta kun pettyneet ostajaehdokkaat olivat lähteneet. Vaaroille laskeutui taas hiljaisuus, valoton mutta kuitenkin niin kirkas.
Sauna on lämmin ja häkälöylyt saavat silmät kirvelemään ja vuotamaan vettä. Antti ei ole lauteilla milläänsäkään. Taitaa syödä savua elääkseen.
Juokseva vesi suoraan lähteestä
Saunalle vedet tulevat kesäisin yli 300 metriä pitkässä putkessa ylärinteessä sijaitsevalta lähteeltä. Antti on itse aikoinaan kaivanut putken kiviseen rinnemaahan pelkällä lapiolla ja rautakangella. Uskomaton suoritus, sillä mökkiin asti tuleva vesi ei jäädy edes talven 40 asteen pakkasissa. Saunalle vesi pitää sen sijaan kantaa talvella mökiltä, kesällä saunalle juokseva sivuhaara toimii.
Antti ei valita hiukkaakaan aineellisesti käsittämättömän karua elämäänsä, mutta kertoo kuin sivulauseissa tarinoita, joita on lähes mahdotonta uskoa.
“Sairaalassa pyysin sairaanhoitajilta, että saisinko tänne mökille kodinhoitajan kerran viikossa. He sanoivat minulle, ettei tule kuuloonkaan”.
Yritän lohduttaa Anttia, että hän on varmaan käsittänyt väärin tai kysynyt vääriltä henkilöiltä. Ainakin toivon, että tämä olisi totta. Vaikeaa on näet kuvitella enemmän kotiavun tarpeessa olevaa miestä.
Tutkailemme myös yhdessä Antin saamaa lähes tuhannen vanhan mummonmatkan suuruista kiinteistöverolippusta “autotalli- ja talousrakennuksesta”.
En jaksa edes nauraa. Autotallivero miehelle, jonka pihalle ei johda talvella edes tietä ja joka ei koskaan ole hevosta kummempaa ajopeliä omistanut. “Talousrakennus” taas on entinen, kenollaan oleva navetta, joka toimii nykyisin puuvajana ja kissojen kotina. Vuosiksi riittävät klapit makaavat sotilaallisen ryhdikkäinä omissa riveissään. Itse asuntokin on 36 neliön suuruinen lautavuorattu hirsimökki..
“Puliukoillekin antavat ilmaiskyytejä vaan ei minulle…”, Antti murahtaa ja sanoo 590 euron sairaalalaskun vieneen aimo osan hänen eläketuloistaan. Jotain hyötyäkin maksuista nyt tosin on. Maksukaton täytyttyä Antille on luvassa ilmaiset, fysikaaliset kuntoutushoidot kunnan piikkiin. Kerrankin jotain miehelle, joka ei ole koskaan mitään ilmaiseksi saanut, eikä edes osannut pyytää.
Menemme sisälle mökkiin, jota kesäillan aurinko valaisee läntiseltä sivulta. Auringon ohuet viirut osuvat tuvan seinään kohdassa, johon salama löi kuusi vuotta sitten. Seinään tuli halkeama ja se mustui, mutta mökki ja henkikulta säilyvät.
Ehkä oli onni, että jokin vuosi aiemmin paloviranomaiset olivat vaatineet Anttia muuttamaan talon 30 vuotta vanhan, mutta yhä ehjän ja kauniin pärekaton rumaksi peltikatoksi “muka kipinöiden takia”, niin kuin Antti tokaisee. Nyt peltikatto pitää meteliä sateella.
Tuvassa on kaksi seinäkelloa. Toinen niistä tikittää talviajassa. Sängyllä on pehmeä viltti peittona.
“Tilasin tämän Hobby Hallista. Niin kuin tyynyn ja lakanankin. Kaikkea on, jos vain on elämää”.
Antti näyttää, miten talon ainoa öljylamppu sytytetään. On hänellä aiemmin ollut Tilleykin ja ties mitä valovitkuttimia, mutta nyt vain tämä lamppu. Siinäkään ei nyt ole öljyä, sillä se liian kallista ostaa.
Sitä paitsi on kesä ja paljon valoa. Syksystä Antti ei tiedä vielä mitään. Edessä on ehkä lähtö metsureiden eläkekotiin. Siellä ovat valot ja puhelinkin.
Mutta mitä tehdä kissoille?
“Haluatko yhden?
Ismo Tuormaa
Vastaus kohteessa Vähän valoa, paljon elämää